Maailman itsemurhien ehkäisypäivän kannanotto
”Ehkä jään vahingossa bussin alle… kukaan ei enää jaksa mua.”
Tänään vietetään kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää. Siksi nyt on aika mennä totuutta päin ja puhua kipeästä mutta tärkeästä teemasta, neurokirjon ihmisten merkittävästi kohonneesta itsemurhariskistä ja sen taustalta löytyviä juurisyistä. Vasta kun ymmärrämme todelliset syyt kohonneelle riskille, voimme lähteä korjaaviin ja vaikuttaviin ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin.
”Autismikirjon ihmisten riski kuolla itsemurhaan on kymmenkertainen verrattuna muuhun väestöön. Naisilla riski on miehiä korkeampi, varsinkin jos heillä on todettu myös ADHD. Autismikirjolla olevista naisista, joilla oli myös ADHD, jopa joka viides oli yrittänyt itsemurhaa.
– Erityistä huomiota tulisi kiinnittää autismikirjon tyttöjen ja naisten masennusoireisiin. Heidän alidiagnosointiinsa on havahduttu vasta viime vuosina, kertoo Autismiliiton toiminnanjohtaja Tarja Parviainen.” (Lähde Autismiliitto)
Yhdysvaltalaisessa tuoreessa tutkimuksessa todettiin 4–6-vuotiaana ADHD-diagnoosin saaneiden riski sairastua masennukseen 9–18-vuotiaana havaittiin noin nelinkertaiseksi, kun heitä verrattiin terveisiin lapsiin. Itsemurhaa oli yrittänyt 18 prosenttia alle 14-vuotiaista ADHD-lapsista ja -nuorista, mutta vain alle 6 prosenttia verrokeista. Myös itsemurhasuunnitelmat olivat yleisempiä ADHD:ta potevien keskuudessa.
Autismiliitto kertoo, että Ruotsissa tehdyn tutkimuksen mukaan autismikirjon ihmisillä on yli kaksinkertainen ennenaikaisen kuoleman riski muuhun väestöön verrattuna, ja itsemurha nousee kuolinsyiden joukossa huomattavan korkealle. Mielenterveyden ongelmat, kuten masennus ja ahdistuneisuus, ovat autismikirjon ihmisillä yleisiä. Puutteet ennaltaehkäisevässä sairauksien hoidossa voivat johtaa vakaviin terveysongelmiin ja mielenterveyden horjumiseen.
Katse palveluihin
Siltikin, että tiedostamme hyvin riskit ja epäkohdat, tiedämme myös että palvelujen saaminen avun tarpeessa oleville ihmisille on vaikeaa ja usein neuropsykiatrisista häiriöistä kärsivät henkilöt jäävät väliinputoajiksi hoitopoluilla. Palvelut ovat pirstaleisena ja hajallaan ja niiden löytäminen on varsinaista salapoliisityötä, johon vain harvalla jo valmiiksi uupuneella ihmisellä riittää voimavaroja. Ja vaikka voimavarat riittäisivätkin, apua ei välttämättä löydy, niukat resurssit estävän sen toteuttamisen, avun viipyminen kestää epäinhimillisen kauan, tai se ei vastaa tarpeita. Voi vain kysyä, mitä tämä tekee ihmiselle, jonka voimavarat ovat lopussa ja elämänilo hiipumassa?
Katse lapsiin ja nuoriin
Saamme jatkuvasti kuulla hälyttäviä uutisia kuntien resurssivajeesta ja tehostamisen tarpeista. Kasvatus- ja sivistystoimilla on Suomessa kova paine löytää säästökohteita. Samalla yhä useampi lapsi ja nuori kaipaisi yksilöllisempää tukea oppimiseen ja koulunkäyntiin. Osa nuorista ja erityisesti nuoruuden kynnyksellä olevat tytöt voivat yhä huonommin. Peruspalveluiden piiriin on vaikea päästä ja neurokirjon osaaminen on siellä epätasalaatuista. Yliopistollisten sairaaloiden lasten- ja nuortenpsykiatriset osastot kärsivät myös resurssivajeesta ja asiakasmäärät nousevat räjähdysmaisesti. Viidessä vuodessa itsetuhoisuuden takia nuorisopsykiatrista osastoa tarvinneiden määrä on kaksinkertaistunut Taysissa, kertoo professori Riittakerttu Kaltiala mm. Twitterissä.
Avun tarvitsijoita on yksinkertaisesti liikaa, apua ei riitä kaikille. Samalla kun ongelmat pyörivät resurssikeskustelussa ja kun tuhannet lapset odottavat tutkimuksiin pääsyä, diagnoosin saamista ja vasta siitä käynnistyvää kuntoutus- ja terapiatoimintaa, elämä tapahtuu muualla. Toisille haasteita selittävää diagnoosia ei tule koskaan, jolloin apu jää pysyvästi piiloon. Yksinäisyys, erillisyys, yhteen kuulumattomuuden tunne, häpeä omasta erityisyydestä, huonommuudesta, kun jää suljetuksi joukon ulkopuolelle, kun väsyy helpommin kun muut, kun tietää että jotain tässä on, muttei mitä, tapahtuu joka päivä lasten ja nuorten mielissä. Elämä ei odota avun saamista ja diagnoosia, mutta niiden puuttuminen voi sammuttaa elämän.
Katse perheisiin ja vanhempiin
Autismiliiton selvityksen mukaan jopa 40–60% erityislasten vanhemmista on uupuneita.
Myös Erityisvoimia– sivustolla tuodaan esiin tätä näkökulmaa.
Eikä ihme, sillä he raskaan ja erityisen arjen keskellä kantavat paitsi huolta lapsesta, huolehtivat tämän hyvinvoinnista, taistelevat avusta lapselleen vuosien ajan ja lisäksi käyttävät kohtuuttoman paljon aikaa rikkinäisillä hoitopolulla. Lisäksi on tavalliset arjen vastuut ja vielä työelämänkin sovittaminen jo valmiiksi haasteelliseen kuvioon. Väsymys, turhautuneisuus, pelko, häpeä ja tunne siitä, että on aivan yksin leimaa arkea ja vaikuttaa koko perheeseen heidän hyvinvointia heikentävästi.
Nyt on aika kysyä, kuka uskaltaa välittää riittävästi, niin paljon ettei enää ummistettaisi silmiä tältä epäinhimilliseltä tilanteelta. Ettei yksikään elämä enää päättyisi sen takia, että tiedämme, mutta meillä ei ole rohkeutta toimia. Miten voi elää sen tiedon kanssa, että eväämällä avun on osaltaan ajamassa ihmistä epätoivoiseen ratkaisuun?