Adhd-diagnoosi keski-iän kynnyksellä
Adhd-diagnoosini on nyt viikon vanha. Tuntuu oudolta ja helpottavalta tietää, että sille mikä on tehnyt elämästäni todella vaikeaa, on nyt olemassa syy ja nimi.
Olen pian nelikymppinen nainen, jonka elämästä melkein kaksikymmentä vuotta on mennyt kipuillessa mielenterveyden ongelmien kanssa. Masennusdiagnoosia, erinäinen lajitelma mielialalääkkeitä vuosien mittaan, Kelan tukemaa psykoterapiaa, sairauslomia, pätkä määräaikaista työkyvyttömyyseläkettä, säännöllisen epäsäännöllistä asiointia mielenterveyshoitajan juttusilla. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä kohdallani epäiltiin toistakymmentä vuotta sitten, mutta asiaa ei koskaan tutkittu. Epävakaa persoonallisuushäiriö -diagnoosin sain kolme vuotta sitten ja siihen suunnattu dialektinen käyttäytymisterapia auttoi hetkellisesti. Kaaos palasi elämääni keväällä, paloin loppuun ja sairausloma on jatkunut nyt neljä kuukautta. En tiedä, milloin kykenen palaamaan töihin.
Kaikesta saamastani avusta on ollut vain hetkellisesti hyötyä. Ei elämä jatkuvaa kaaosta ole ollut, väliin on mahtunut vähän seesteisempiä kausia, joiden jälkeen kaaos on palannut kahta kamalampana. Kaaos kohdallani on tarkoittanut lähinnä päänsisäistä maailmaa, näennäisestihän kaikki on ollut hyvin. Raha-asiani olen aina osannut hoitaa hyvin ja kotikin on pysynyt ihan kohtuullisessa järjestyksessä. Elämä on silti ollut todella repaleista; vaihtuvia asuinpaikkoja ja ihmissuhteita. Kolme suoritettua ammattitutkintoa ja kaksi kesken jäänyttä koulua. Olo, etten kuulu mihinkään. Olen erilainen ja huonompi kuin muut, enkä tiedä mitä ”isona” haluaisin ja voisin tehdä. Mitään päämäärää tai suunnitelmaa elämäni suhteen en ole koskaan osannut tehdä. Olen ajelehtinut totaalisen tuuliajolla koko aikuisuuteni ja silti yrittänyt tehdä asiat ”oikein”. Nyt kun tiedän, mistä kaikki nämä ongelmat todennäköisesti johtuvat, toivon että pystyisin järjestämään elämäni niin, etten polttaisi itseäni enää loppuun. Täältä uupumuksen suosta on kerta kerralta vaikeampaa päästä ylös.
Tie aikuisena adhd-tutkimuksiin on ollut todella kivikkoinen. Oma epäilys asiasta heräsi, kun löysin naisten adhd-testin. Olin joskus aiemminkin miettinyt, johtuuko elämäni kaoottisuus adhd:sta, mutta en pitänyt asiaa todennäköisenä, minä kun en koskaan ole ollut se pitkin seiniä hyppivä sähköjänis. Levottomuus on ollut enimmäkseen pääni sisällä, eikä siihen siksi kukaan ole osannut kiinnittää isommin huomiota. Lukiessani add-naisten tarinoita, oli kuin olisin itsestäni lukenut. Psykiatrian poliklinikalle minulla oli jo hoitokontakti ja esitin epäilyni adhd:sta omalle terapeutilleni. Tuntui kuin terapeutti olisi huitaissut kasvojani märällä rätillä toteamalla että ”kaikillahan tuota on”, ”en minäkään jaksa töiden jälkeen tehdä mitään” ja ”pitää vain päättää, että tekee yhtä asiaa kerrallaan”. Hän kertoi, ettei psykiatrian polilla tutkita adhd-tapauksia ensinkään ja kehotti hakeutumaan terveyskeskukseen lääkärille, joka voi tehdä lähetteen eteenpäin.
Näin toimin. Terveyskeskuksessa lääkäri kummasteli psykiatrian poliklinikan linjausta mutta teki kuitenkin adhd:n alkukartoituksen, joka viittasi jatkotutkimukset kohdallani tarpeellisiksi. Tuosta meni vähän reilu kaksi viikkoa, kun neurologian poliklinikalta hoitaja soitti minulle. Kertoi että lääkäri oli katsonut lähetteen, jatkotutkimukset olisivat aiheelliset, mutta he eivät tutki aikuisia näissä asioissa. Lähetteeni käännettiin psykiatrian poliklinikalle, jossa jo heti alkuun oli sanottu, ettei siellä adhd-tutkimuksia tehdä. Olo oli kuin olisin ajautunut umpikujaan. Joitakin viikkoja tämän puhelinkeskustelun jälkeen minulla oli aika psykiatrian polilla lääkärille sairausloman jatkon arviointiin. Tuolloin lääkäri kysyi mitä itse epäilen minulla olevan. Kerroin jälleen epäilykseni tarkkaavaisuushäiriöstä. Vaikeudet lukemisessa, kesken jääneet opinnot, vaihtuvat asuinpaikat, ihmis- ja työsuhteet.
Kuunneltuaan minua hetken lääkäri ei pitänyt adhd-epäilyäni mahdottomana, kertoi kuitenkin jälleen sen saman mantran, miten heillä ei ole resursseja tutkia ikäisiäni. Lopputuloksena kävelin poliklinikalta ulos kädessä Concerta-resepti kuukauden lääkekokeiluun. Olin totaalisen hölmistynyt tästä käänteestä, oma käsitys kun oli ettei adhd -lääkkeitä jaella noin. Ensin pitäisi olla diagnoosi, ennen kuin lääkekokeiluita voi aloittaa. Kyseinen resepti oli kuitenkin ainoa oljenkorsi, joka minulle julkiselta sektorilta tarjottiin, niin koin että minun on tartuttava siihen.
Jatko mahdollisten tutkimusten suhteen jäi ihan auki, enkä ymmärtänyt sitä lääkäriltä kysyä, niin hämmentynyt olin tuolla käynnillä. Tiedostin kuitenkin sen, että jos kokisin hyötyväni lääkkeestä, pitäisi minun saada diagnoosi, joka mahdollistaisi lääkkeiden saamisen tulevaisuudessa. Olin viimeiseen asti yrittänyt selvittää asiaani julkisen sektorin kautta. Tämän käynnin myötä kyllästyin pompotteluun ja varasin itselleni ajan yksityiselle lääkäriasemalle, lääkärille, josta olin saanut suosituksia adhd -tutkimusten suhteen.
Käynti yksityisellä lääkäriasemalla oli kuukausi sitten. Tunnin käynti venyi liki puoleentoista tuntiin. Elämä käytiin läpi pääpiirteittäin lapsuudesta nykyhetkeen. Lisäksi täytin erinäisiä kyselylomakkeita. Jo tämän yhden käynnin perusteella lääkäri piti adhd:ta kohdallani hyvin todennäköisenä. Lisänä ahdistuneisuushäiriö, sosiaalisten tilanteiden pelko ja epäily lievästä autismikirjon häiriöstä. Olo tuon käynnin jälkeen oli helpottunut. Tuntui puolivoitolta se, että joku kuunteli minua, ei vähätellyt oireitani ja sitä kuinka hankalana ja väsyttävänä olen elämän kokenut. Sain kotiin nipun kyselylomakkeita ja ohjeen varata uusi aika, jolloin diva 5.0-kysely tehtäisiin.
Seuraavana oli vuorossa käynti sairausloman jatkon arvioinnissa psykiatrian poliklinikan lääkärillä, joka oli määrännyt minulle Concerta-lääkekokeilun vajaa kuukausi aiemmin. Käynti muodostui surkuhupaisaksi farssiksi. Lääkäri silminnähden tyrmistyi kuultuaan, että olin hakeutunut yksityiselle sektorille päästäkseni adhd-tutkimuksiin. Alkoi tivaaminen, että minun pitää nyt päättää missä aion jatkossa asiaani hoidattaa, julkisella vai yksityisellä. Kerroin hänelle, etten kokenut minulla olevan paljoa valinnanvaraa, kun lääkäri itse on kertonut, ettei psykiatrian poliklinikalla tutkita ikäisiäni. Tässä vaiheessa sain kuulla lääkärin diagnosoineen minulle jo adhd:n. Samalla käynnillä, jolloin hän kertoi, ettei ikäisiäni tutkita ja määräsi kuitenkin lääkekokeilun. Onnekseni olin kesän aikana ehtinyt lukea adhd:sta, hoitopoluista, tutkimuskäytännöistä ja lääkkeistä melkoisen paljon.
Kerroin lääkärille, ettei diagnoosia noin kevein perustein voi asettaa. Vaaditaan mm. diva-kysely ja selvitys siitä, että oireet ovat todella kulkeneet elämässä mukana lapsuudesta saakka. Sain kuulla lääkäriltä olevani mustavalkea uhriutuja. Lisäksi tuli todella pätevä ohje kaikille, jotka mielenterveyden kanssa kamppailee; ”elämä on kärsimystä ja kaikilla muillakin on vaikeaa”. Kaksi kuukautta hän sairauslomalle laittoi kuitenkin jatkoa, vaikka olen vain mustavalkea uhriutuja, jonka ongelmat ovat pelkästään tunnesäätelyssä. Tuon käynnin jälkeen olo oli todella ahdistunut. En ole itsetuhoinen, enkä ole ollut aikeissa tehdä itselleni mitään, mutta tuon lääkärikäynnin jälkeen oli niin synkeitä päiviä, että toivoin vain kuolevani, että tämä absurdi tappelu hoitotahon kanssa päättyisi. Tein aluehallintovirastoon kantelun täkäläisen sairaanhoitopiirin linjauksesta potilaiden valikoimisesta iän mukaan ja lääkärin asiattomasta käyttäytymisestä.
Viikko sitten kävin toistamiseen yksityisellä lääkäriasemalla. Käynti alkoi diva 5.0-kyselyllä. Tiivistahtisen kysymyspatterin jälkeen sain loput diva-kyselystä täyttää itse. Samaan aikaan lääkäri katsoi kotona täyttämäni kyselylomakkeet läpi. Vastaus kohdallani oli selkeä. Adhd:ni on enemmän tarkkaamattomuuspainotteinen. Impulsiivisuutta ja yliaktiivisuutta on kuitenkin sen verran, että häiriön kuvaa voi pitää vaikeana. Lääkekokeilu alkoi uudelleen Concertalla. Toivon, että ajan myötä minulle löytyisi sopiva lääke, joka oirehdintaa lievittäisi edes vähän. Lievää Aspergerin oireyhtymää lääkäri ei enää pitänyt kohdallani todennäköisenä, eikä näin ollen jatkotutkimuksia tuosta tule. Kyselyissä AQ-lomakkeesta kohdallani oli tullut korkea pistemäärä, mutta EQ-lomakkeen vähäiset pisteet eivät viittaa lainkaan autismikirjon häiriöön.
Ensimmäinen päivä diagnoosin varmistumisen jälkeen meni kelluessa jossain epämääräisessä euforiassa. Tiedostin kyllä sen, ettei yksikään ongelmistani vielä ole ratkennut koodilla F90.0. Ehkä suurin syy helpottuneisuuteen on usko siihen, etten enää tarvitsisi kenenkään kanssa vääntää siitä onko minulla tarkkaavaisuushäiriö vai ei. Huolta tulevaisuudesta tuo se, että tiedän tippuvani taas tyhjän päälle. Yksityisellä minulla ei ole alituiseen varaa asioitani hoitaa ja julkisella puolella on tehty selväksi, ettei ikäisiäni adhd-tapauksia tutkita. Näin ollen epäilen, että kaikki muukin apu/tuki on tavoittamattomissa. Vertaistuki on ollut itselleni uskomattoman tärkeää. Olen hakeutunut netissä adhd/add -ryhmiin, kuunnellut lukemattoman määrän podcasteja ja perehtynyt kirjaston adhd -kirjavalikoimaan. Lukemisessa on edelleen omat haasteensa ja keskittyminen on vaikeaa. Pystyn kuitenkin omaksumaan tietoa myös lukemalla, aihe kun on sattuneesta syystä hyvin kiinnostava.
Itseymmärrys ja empatia ovat myös lisääntyneet diagnoosin myötä. Ehkä jatkossa on helpompi oppia tapoja tehdä asioita itselleni sopivalla tavalla, nyt kun tiedän, että kokemani haasteet ovat todellisia. On helpottavaa ymmärtää myös se, etten minä ole voinut tälle mitään. Tämä on piirre minussa, joka tulee kulkemaan mukanani aina ja tämän piirteen takia asiat tuntuvat _liikaa_. Ilo vuotaa ylitse, rakkaus pakahduttaa rintaa, suru musertaa kaiken totaalisesti alleen ja vihalla jäädyttäisi jopa helvetin – kuvainnollisesti.
Tarinallani haluan rohkaista muita aikuisia, jotka painivat mahdollisesti saman ongelman kanssa tutkimuksiin pääsyn suhteen. Sinnikkyyttä tämä todella vaatii. Asiatonta suhtautumista, ennakkoluuloja ja tutkimusten epäämistä on hoitotahoilla valitettavan paljon. Mutta tietoisuus aikuisten adhd:sta lisääntyy sitä nopeammin, mitä enemmän me jaksamme asiaa tuoda julki. Ollaan rohkeita ja yritetään lisätä nenttien (neurotyypillisten) ymmärrystä meidän nepsyjen suhteen.