Elämä haasteiden kanssa
Mulla on ollut koko lapsuuden ajan vaikeuksia varsinkin koulussa. Päiväkoti-ikäisenä vaikeuksia uusien asioiden kuten aakkosten kanssa ja lukemisessa ei vielä ollut niin että olisivat näkyneet päälle. Sain apua puheterapiasta tuolloin. Ala-asteelle mentäessä alkoi kova alamäki tiettyjen aineiden kanssa kuten enkku, uskonto, äikässä esimerkiksi luetun ymmärtämisen tehtävät ja matikka… kaikki, jotka oli mielestäni kivoja ja mielenkiintoisia oli helpompia osittain. Aloin jäämään jälkeen jo aika varhaisessa vaiheessa ja pääsin käymään tietyiltä tunneilta erityisopettajalla, jossa sain käydä ihan yksin. Sen ansiosta sain koulun luonaamaan jotenkin eteenpäin.
Kotoa käsin tein aina läksyt ja mahdolliset lisätehtävät aina, koska ajattelin niistä olevan hyötyä. Tehtävien tekeminen onnistui, mutta ei niinkään kokeisiin opettelu. Kokeisiin lukeminen oli tuskaa, pelko ja epävarmuus joka aineessa siitä, että olen huono ja en osaa mitään, vaikka kuinka yritän. Vanhempani yrittivät hoputtaa ja kertoivat kuinka paljon niihin pitäisi vielä enemmän tsempata ja parantaa jotta kokeista tulisi parempia arvosanoja… kokeiden arvosanat oli ala-asteella noin 5–8.
Kesken ala-asteen vaihdoin koulua ja se pelotti, koska uudet opettajat ja uusia aineita ja varsinkin uusia opetusmuotoja. Olin tottunut jo tiettyjen opettajien opetustyyliin ja se helpotti ja antoi turvaa. Meidän uusi opettaja oli tiukka ja tyly. Muistan aina kun meillä oli matikan tunti ja vaikka kuinka yritin pyytää apua ensimmäiseen laskutehtävään, niin opettajan kommentti oli siihen, että jokaisen pitäisi osata ja varsinkin laskea ilman opetusta…
Ala-asteella vaikeudet lisääntyivät ja epävarmuus kasvoi. Vaikka kuinka olin ahkera tunneilla ja tein tehtävät, se ei näyttänyt riittävän. Vanhemmat huusivat mulle, kun yritin lukea enkun kolmanteen uusintasanakokeeseen ja joka kerta sain 1 tai 2 sanaa sinne päin oikein, ei ne jääny mun päähän. Turhautuminen ja pelko ainetta kohtaan tuli tuolloin itselle haasteeksi. En ees osaa sanoo kuinka monet kerrat oon nukahtanu enkun kirjan päälle ja pyyhkiny kyyneleet sivuilta pois aamulla herätessä.
Ala-asteella minulla todettiin lukivaikeus ja hajataitto, niiden apukeinoksi sain lasit ja lukemisen apuvälineitä. Monien kirjoitusvirheiden ja lukemisen vaikeuden syy selvisi osittain silloin.
Ala-asteen lopussa mun pikkuveljellä todettiin ADHD ja mietin, miksi veljelläkin on saman tyylisiä vaikeuksia koulussa, mutta vaikka kuinka otin niitä puheeksi koulussa tai kotona, ei niihin tartuttu. Yläasteelle mentäessä jännitti, koska siellä tuli lisää lukuaineita, jotka olivat todella haastavia. Uskonnossa, kemiassa, fysiikassa, ruotsissa, enkussa, äikässä, matikassa, maantiedossa, yhteiskuntaopissa ja muissa aineissa oli todella paljon haasteita. Innokkuutta ei palkittu: vaikka kuinka kovaa yritti opetella ja olla skarppina tunneilla, kaikki oli turhaa. Matikan opettajan opetustyyli ja apu auttoi mua todella paljon ja sen ansiosta sain nostettua arvosanan 5 -> 10.
Matikka rullasi, mutta muut aineet ei niinkään. Joku kerta enkun tunnilla oli 50 sanan sanakoe, menin järkyttävään paniikkiin ja tajusin, etten koskaan pääse siitä läpi, sain 2 sanaa oikein ja siinäkin oli kirjoitusvirheitä. Toisen uusinnan jälkeen enkun ope puhui kanssani asiasta ja kertoi, että olen nyt jo jäänyt jälkeen 5 kappaletta ja ehdotti pienryhmää, jossa kävisin enkun tunnit. Mua nolotti ajatus siitä, että nyt mua pilkataan, koska olisin pienryhmässä, sillä hetkellä halusin kuitenkin kokeilla mahdollisuutta. Muut aineet menin normiluokkalaisten kanssa. Pienryhmässä enkun tunnit oli rentoja, koska ei tarvinnut jännittää, että pysyisi muiden tahdissa tai että saisi kokeista hylättyjä. Enkusta sain 9 joka oli tähtimerkattu. Olisin halunnut muistakin aineista päästä pienryhmään, mutta niihin ei kukaan tarttunut.
Ollessani 7. luokalla, suvussani monella todettiin ADHD tai ADD, ja rupesin epäilemään, olisiko minullakin jompikumpi noista, koska olin kokenut kovia aikoja koulumaailmassa. Menin ADHD-testeihin ja ei mennyt kauaa, kun sain diagnoosiksi ADD:n. Tajusin heti ja osasin tiedostaa mistä mikäkin haaste johtui ja miksi. Sain avukseni lääkityksen, jota rupesin syömään säännöllisesti. Pikkuhiljaa huomasin, että tietyt asiat helpottui kuten se, että jaksoin opiskella pitempään, muistiin jäi asioita enemmän helpommalla lukemisella ja ennen kaikkea koulunkäynti muuttui mielekkääksi. Kokeiden arvosanat nousi hieman ja muutenkin motivaatio kouluun nousi huomattavasti, koska tajusin mistä vika johtui, etten oppinut mitään, vaikka kuinka yritin itselleni kertoa ja tiedostaa että on pakko.
Tähän päivään saakka olen syönyt lääkkeitä ja matkan varrella lääkkeen vahvuutta on nostettu aina tarpeen tullen. Lääkkeiden ansiosta mun eläminen on helpottunut joka arjen askareessa. Esim. yksi suurimmista saavutuksista tähän mennessä on se, että opiskelen amk:ssa, johon en ikinä uskonut pääseväni/pärjääväni vaikeuksieni vuoksi. En uskonut, että pärjäisin ammattikorkeakoulun opinnoissa, mutta tällä hetkellä opinnot rullaa ajallaan ja saan apua ADD-diagnoosin kanssa, kuten pidennetyn lisäajan tentteihin.
Elän elämääni ADD:n kanssa, ja vaikka se tuo vieläkin vaikeuksia monessakin asiassa tiedän, että minun pitää tehdä enemmän töitä kuin monet muuta, mutta saan kuitenkin tehtyä kunhan siihen ryhdyn.