Erityisen äiti pumpulina lapsen ja koko muun maailman välillä
Neurokirjolla olevan lapsen vanhemmuus on jatkuvassa valmiustilassa ja kellon ympäri varuillaan oloa. Itselläni sitä on takana jo pitkälle toistakymmentä yksinäistä, joskus toivotontakin vuotta.
Esikoislapsen syntyessä tuntui siltä, että sain kaiken, kunnes aika pian oivalsin, että jotain erityistä, erilaista meillä on. Kului vuosia, kun kyseenalaistin ensin itse itseäni ja vanhemmuuttani. Mietin, miksi mikään normaalikaan asia ei meillä suju ja miksi en saa lastani rauhoittumaan? Samaa kyseenalaistamista olen sittemmin saanut kohdata myös ympäristöltä, niin perheemme parissa toimineilta ammattilaisilta, isovanhemmilta, työyhteisöstä, jopa ystäviltä. Joskus tuntuu, että koko elämä on kutistunut taistelukentäksi, joka on täynnä räjähtäviä miinoja ja ammattilaisten vähättelevää suhtautumista meitä ja haasteitamme kohtaan. Kuin varkain, minusta tuli uupunut äiti, jonka tehtäväksi tuli toimia pumpulina lapsen ja muun ympäröivän maailman välillä; tulkiten, opastaen, tiedottaen, kouluttaen, ja valitettavan usein jopa vaatien asianosaisia toimimaan lapseni hyvinvointia tukevalla tavalla.
”Kuin varkain, minusta tuli uupunut äiti, jonka tehtäväksi tuli toimia pumpulina lapsen ja muun ympäröivän maailman välillä.”
Pitkään menikin niin, että pohdin mikä minussa on vikana, kun lapseni käyttäytyy haastavasti, selvästi kärsii itsekin enkä osaa auttaa, vaikka kuinka yritän. Teen kaiken voitavani ja vielä enemmän. Näin jälkikäteen pyristelin aivan liian pitkään raskaan arjen keskellä sammutellen lapsen raivareita yksi toisensa jälkeen vain oppiakseni, että mikään mitä tiesin tai minulle oli kerrottu vanhemmuudesta, ei toiminut meillä.
Aivan liian kauan kannoin myös syyllisyyden ja jopa häpeän panssaria, jota oma neuvottomuus ja ympäristön luomat paineet normaaliudesta asettivat. Kunnes lopulta omatoimisen ja vuosia kestäneen tiedonhauen tuloksen ymmärsin, että lapseni todellakin on erityinen ja erityisen ihana, ei suinkaan hankala ja ilkeä tahallaan. Hänen käyttäytymisensä ja erilainen tapansa hahmottaa maailmaa sai selityksen, vasta kun ymmärsin että lapsellani on neuropsykiatrisia ominaisuuksia, ei siis virheitä vaan oikealla tavalla kanavoituna suuria vahvuuksia, joiden esiin tuomiseksi ja vaalimiseen halusin äitinä sitoutua.
Ymmärrys nepsypiirteistä käynnisti prosessin meidän perheen omanlaisen tarinan ja elämän rakentamiseen, omien odotusten tarkistamiseen, vanhoista unelmista luopumiseen ja uudenlaisiin unelmiin kiinni pääsemiseen. Tietoisuus erityisyydestä auttoi meidän koko perhettä hyväksymään tilanteen ja vahvisti arjen voimavaroja ja herätti piilossa olleen toivon paremmasta huomisesta.
”Tietoisuus erityisyydestä auttoi meidän koko perhettä hyväksemään tilanteen, vahvisti arjen voimavaroja ja palautti piilossa olleen toivon paremmasta huomisesta.”
Kun ymmärsin, miten voin äitinä tukea lapseni hyvinvointia parhaalla mahdollisella tavalla ja tunnistin mikä meidän perheelle on oikeasti parasta, olimme yhtäkkiä koko perhe vapaa ulkopuolisten löyhistä neuvoista ja ympäristön samanlaisuutta korostavista odotuksista. Osasimme asettaa itse itsellemme sopivat odotukset ja unelmat ja olimme vapaita elämään juuri meidännäköistä elämää. Äitinä toivon, että tulevaisuudessa erilaisuus ei olisi enää heikkous, jotain jota piilottaa, jotta voi tulla nähdyksi samanlaisille suunnitellussa maailmassa. Toivon maailmaan suvaitsevaisuutta ja rohkeutta nähdä sekin, joka ei näy pinnalle. Ja että mitä ikinä pinnan alta löytyykään, me osaisimme kääntää sen ainutlaatuiseksi voimavaraksi jota sitoudumme vaalimaan.