Jälleen yhden moniammatillisen palaverin jälkeen yöunet kadottaneen äidin ajatuksia

Tässä yön pimeinä tunteina olen miettinyt sitä, kuinka ”kaikki olisi hyvin” yläkoulun mielestä, jos me olisimme hiljaa.

Emme kertoisi niistä tukitoimista, jotka olemme kokeneet hyviksi, emme kertoisi niistä tukitoimista, jotka eivät toimi. Olisimme hiljaa, vaikka tiedämme, että nyt ei asioita kirjata oikein. Olisimme hiljaa, vaikka tiedämme, että lakisääteiset oikeudet eivät toteudu. Olisimme hiljaa heidän palavereissaan, mutta sitäkin äänekkäämpiä nuorta kohtaan kotona.

Olisimme hiljaa emmekä vaatisi heiltä mitään lisätyötä, ei vaikka tehtävät kuuluvat heidän työtehtäviinsä.  Sen sijaan että vaatisimme heiltä mitään, vaatisimme nuorelta pärjäämistä ympäristössä, joka saa hänet kuormittumaan ja lopulta romahtamaan. Olisimme ymmärtäväisiä opettajien Wilma-viestikuormitusta kohtaan, mutta emme nepsy-nuoren kuormittumista kohtaan.

Ymmärtäisimme järjestelmän mahdottomuuden joustavuuteen, mutta emme ymmärtäisi nepsy-nuoren mahdottomuutta joustavuuteen. Ymmärtäisimme aineenopettajien haluttomuuden oppia ja kokeilla uutta, mutta emme ymmärtäisi nuoren haluttomuutta kokeilla ja oppia uutta aina uusien, outojen ihmisten kanssa. Tätä listaa voisi jatkaa lähes loputtomasti.

Kun emme ole hiljaa, kun emme ymmärrä järjestelmää nuoren hyvinvoinnin kustannuksella, olemme liikaa! Aivan liikaa! Vai olemmeko sittenkään liikaa? Onko se liikaa, että tekee kaikkensa, jotta nuori saisi olosuhteet, joissa voi pärjätä? Onko se liikaa, kun haluaa säilyttää nuoren elämänilon, toivon ja oppimiskyvyn. Nuoren, jonka lahjakkuus ja taidot ovat monessa asiassa niin huikeat. Onko se liikaa, että rakastaa niin paljon, että ei lakkaa taistelemasta, vaikka taistelut haavoittavat sydänjuuria myöten.

Mikä tässä on liikaa? Sen me näemme kovin eri tavoin – me ja ammattilaiset. Vai pitäisikö sittenkin laittaa lainausmerkit ammattilaiset-sanan ympärille. Me oman lapsemme hoivan ja huolenpidon ammattilaiset ja he ”ammattilaiset” …näemme tämän kaiken niin eri tavoin.