Jokainen nepsykin on arvokas

Meidän nepsy oli melko tavallinen neljä ensimmäistä vuorokauttaan. Sen jälkeen alkoivat haasteet näkyä: lapsi ärtyi todella nopeasti ja huusi täyttä kurkkua. Ensimmäiset 3–4 kuukautta menivät koliikin piikkiin. Sitten epäiltiin allergioita. Leikki-iässä huonoa äitiä, kun lapsi ei ollut kuin muut, vaan joustamiskykyä ja impulssikontrollia ei tuntunut olevan lainkaan: lapsi suuttui ja löi toisia.

Muistan sen kerran, kun toivoin itsekkäästi, että lapseni saisi hetken kiivetä puiston leikkitelineessä rauhassa, mutta samaan pieneen telineeseen tulikin toinen lapsi. Lapseni ei osannut antaa tilaa ja minä en osannut käsitellä tilannetta oikein (univaje oli valtava, nepsy nukkui vain pienissä pätkissä eikä tukiverkkoja ollut). Parissa minuutissa olin vihaisten äitien ympäröimä, jotka kaikki kertoivat mitä minun lapseni oli tehnyt väärin aikojen kuluessa (tönäissyt, lyönyt tms.) ja kuinka he eivät enää sietäisi, että heidän lapsiaan kohdeltaisiin siten. En ollut huomannut kaikkia tilanteita (minulla oli enemmän kuin yksi lapsi vahdittavana puistossa). Viesti oli kuitenkin selvä: lapseni oli ei-toivottu ja minä olin huono äiti. Pahinta oli, että tiesin, että he olivat oikeassa: me olimme aito ongelma, minulla ei vain ollut keinoja muuttaa sitä.

Yritin puhua asioista neuvolassa, mutta koska olimme akateemisesti koulutettu perhe, jolla ei ollut päihde- tai muita vastaavia ongelmia eikä lapsellamme ollut oppimisvaikeuksia, niin neuvolatyöntekijä sanoi, että meille kaikki tuki olisi maksullista (38 € /h) ja että kotiin saapuvan henkilö ei sitten hoitaisi lapsia tai siivoasi, vaan antaisi yksinomaan lastenhoitoneuvoja. Neuvolapsykologeja ei kuulemma ollut kunnassa lainkaan. Ihmettelin asiaa, koska tiesin muiden perheiden (ei akateemisesti koulutettujen) saavan apua, mutta väsymykseltäni en jaksanut selvittää asiaa enempää. Sinnittelimme eteenpäin.

Lopulta muutimme toiselle paikkakunnalle ja lapsi aloitti koulun. Koulusta ohjattiin perheneuvolan piiriin samojen ongelmien takia (impulssikontrollin puute), kuin lapsellamme oli ollut aina. Sieltä saimme lähetteen toimintaterapeutin arvioon. Tutkimuksissa ilmeni vahva kuuloaistiyliherkkyys ja lomakkeissa impulssikontrolliongelma (HD). Pääsimme toimintaterapian piiriin. Terapiaa on noin 20 kertaa takana ja ero aikaisempaan on huikea: lapsemme huomioi muita, toipuu pettymyksistään paljon entistä nopeammin ja loistaa iloa aiemman ahdistuneisuuden sijaan.

Lapsen ja ympäristön lisääntynyt hyvinvointi on todennäköisesti seurausta useasta syystä. Koronan takia lapsi ei joutunut kamppailemaan kevättä piinaavassa melussa. Minä kohtasin ihmisiä, jotka olivat valmiita auttamaan, koska tarvitsin sitä. Aloitimme iltaisin satuhierontatuokiot. Yksittäiset asiat olivat pieniä, mutta vaikutus valtava. Ennen kaikkea nepsymme sai kokea, että hän on arvokas ja että häntäkin autetaan. Sen tiedon varassa neuropoikkeavienkien matka kohti täyttä potentiaaliaan on mahdollinen ja hyvä.