Juoksuhiekkaa

Pyyhin kyyneleitä sohvalla ja mietin –

Niin monta ”kuollutta työkaverin koiraa”, niin monta telkkariohjelman tragediaa. Pöydän kulmaan lyötyä polvea, jne., niin monen monta peitettyä itkua. (Äitillä on kaikki ihan nou hätä, okei, meni vaan tunteisiin…)

Töissä hävettää turvonneet luomet. Samat tekosyyt eivät toimi päivästä toiseen. Eivät siellä.

Meillä erityisyys alkoi, kun esikoinen oli kaksivuotias. Kuopus seurasi perässä kolme vuotta jäljessä.

Vuosiin on mahtunut monta tahoa, joilta apua on pyydetty, aneltukin; kyselty esitteissä ja kohtaamisissa luvattu tukea, neuvoja, käyttöohjeita. Heti muistuukin mieleen muutama, joista niitä lopulta vaatimalla vaatien saatiin. (Koska joku muu äiti tai isä osasi vinkata! Mutta siis muutama. Kahteenkymmeneen vuoteen.)

Mieleen nousevat myös ne muutamat yksittäiset ihmiset, joilla oli ammattitaito ja lisäksi suuri sydän. Heiltä apua saatiin, ja he osasivat myös ohjata eteenpäin. Anelematta. Heille kiitos.

Vuosiin mahtuu kouluja ja erilaisia terapioita. (Te tiedätte: monia.)

Liian paljon muistuu mieleen palavereja palaverien perään. Ja niitä että ”hei, me ei ollakaan vielä tavattu…” Ja taas aloitat tarinan alusta. (Minkälainen oli oma lapsuus. Raskaus? Synnytysvauvavuodetjaolikosukurasitteita! Isä/äitisuhde, sisaruksia, alkoholismisuvussa, mielenterveyssairauksia? Miten on kotirutiinit, kasvukäyrä, koiriakotona?)

On kohdattu ihmisiä, jotka ihan vaan kehottivat katsomaan peiliin. Ja niihin sukurasitteisiin. (Mutta trust me. Niihin me katseltiin ihan ekana…)

Mutta nyt; molemmat muksut, omina itseinään: välittävät, fiksut, aikaansaavat, innostuvat, rakkaat lapset, ovat jo täysi-ikäisiä. Nää rakkaat, kotiin vetäytyvät, itseään väheksyvät, itsemurhaa hautovat, musiikkia ja eläimiä rakastavat, ruoan laitossa loistavat, kotiporukkansa huomioonottavat, nää mun ihmiset. Täysi-ikäisiä,  joille nyt vaan ole käyttöä reaalielämässä? Koska mitä? Miksi??

Edelleen etsimme apua ja oikeanlaista tukea. Edelleen kohtaamme, onneksi, ison sydämen omaavia ihmisiä, mutta myös paljon näköalattomuutta, kokemattomuutta, jopa pelkoja. (Onko nykyään niin, että kehitys- tai liikuntavammainen on helpompi kohdata, koska ”vamma” näkyy? Ja ihmisen kohtaaminen ihmisenä on vaikeaa? Koska vaatii… läsnäoloa??)

Edelleen meilläkin sitä oikeaa suuntaa haetaan, joskus tuen kanssa, joskus kotivoimin. Joskus jälkiviisauden tai lääkekokeilujen kautta, joskus rajusti arkitoimia rajoittamalla ja joskus vaan nostamalla kädet pystyyn.

Edelleen mietin, millä selittää itkupuuskani lapsille, koska heille en omaa kaaostani halua kaataa. Tunteita saa toki olla, tunteita kuuluukin olla, mutta lapsillani on haasteita itsensäkin kannattelemisessa. Äidin toivottomuuden hetkiä kannatelkoon jokin muu.

Ja kyllä. Jokainen vanhempi on valmis antamaan kaikkensa lapsensa edestä. Puolustaa, hoivaa, huolehtii, taistelee tarvittaessa.  Mutta kun mikään ei riitä. Kun pohjustat, suunnittelet, mietit elämääsi lasten takia. Perheesi takia! Yrität huomioida kaiken mahdollisen, mutta mukulat tekevät omiaan. Silloin turhauttaa.

Mutta asiat lutviutuvat, lapsi kasvaa, oppii, aikuistuu.

Mutta entä kun ei? Kun teet ja teet ja teet. Luovut harrastuksista, ystävistä, työstä, omasta elämästä. Etkä vieläkään riitä, et vieläkään pysty elämään elämää lapsesi puolesta. Katselet vierestä juoksuhiekkaa, josta toisinaan nousee upeita, kasvuvoimaisia versoja, ja jatkat maaperän muokkaamista optimaaliseen suuntaan.

Annat asioille taas muutaman lisävuoden. Koska toivo ylläpitää elämää. Ja toivoa ylläpitää rakkaus.