Kirje lapseni läheiselle

Kun kerron sinulle, että olen uupunut, voimaton, huolissani, älä sano, että kyllä se siitä. Kysy mieluummin, miten voit auttaa, onko jotain mitä voit tehdä. Kuuntele. Sano että uskot että on raskasta, että ei ihme jos väsyttää.

Kun kerron, että lapsi on huutanut kaksi tuntia putkeen ja potkaissut seinään reiän, älä sano, että kyllä se minun kanssani aina on niin nätisti, että ei meillä vaan koskaan ole mitään ongelmia. Kuuntele. Älä kauhistele. Lapsen vanhempana minä nimittäin tiedän, millaista se on, kun lapsi on pinnistellyt päivän isovanhemman kanssa ja räjähtää väsymyksestä kotona.

Kun kerron surevani sitä, että lapseni ehkä syrjäytyy, älä sano, että se on vain vaihe. Kuuntele, älä vähättele. Tämä diagnoosi menee yhtä todennäköisesti ohi kuin amputoitu raaja kasvaa takaisin.

Kun kerron, että lapsellani on aivoissa häiriö, älä viittaa huonoon kasvatukseen. Kuuntele. Kysy miten voisit oppia häiriöstä lisää. Miten voisit tukea lastani, minua, meitä.

Kun itken, anna minun itkeä. Älä sano, että ei kannata itkeä. Älä sano, että on naapurin Liisallakin raskasta. Anna minun surra, kuuntele.

Kun suren, kaipaan kuuntelijaa, en opettajaa. En halua, että yrität ratkaista asiaa. En halua, että vähättelet asiaa. En halua, että vaihdetaan puheenaihetta. Haluan surra, jotta jaksan iloita.

Lapseni on minulle äärimmäisen rakas. Hän on ihana, ja tiedän varsin hyvin hänen kaikki hienoimmat puolensa. Mutta minulla on silti oikeus itkeä, huolestua, väsyä. Minä jaksan auttaa, tukea, rakastaa, kunhan välillä saan surra, olla keskeneräinen, epätäydellinen, uupunut.