Kun lähestyminen on mahdotonta- essee yksinäisyydestä

Tiivistelmä

Yksinäisyyden ja syrjäytymisen vähentämiseksi ei riitä ihmisten valistus eikä kahviseuran tarjoaminen vapaaehtoisten joukosta. Suuri osa yksinäisistä kaipaa todellista, syvää ystävyyttä tai rakkautta, eikä tuntemattoman lyhytaikainen seura ole monelle kuin korkeintaan ensiavuksi. Kaikki eivät voi myöskään saavuttaa kykyä päästä omin voimin yksinäisyydestään riippumatta siitä, kuinka paljon heitä yritetään siihen valistaa, kannustaa, altistaa tai kouluttaa, niin kauan kun he eivät saa siihen konkreettista apua.

Johdanto

Nykypäivänä saa lukea ja kuulla monista lähteistä, kuinka yksinäisyys on ihmisille pahemmin terveyttä uhkaava tekijä kuin viina ja tupakka ja kaikenlainen muu drastinen renttuilu yhteensä, ja syrjäytymistä on ajoittain kuvattu suurimpana yksittäisenä uhkana yhteiskunnallemme. Nyt on COVID-19-rajoitusten myötä myös yhteinen kansa päässyt kokemaan tämän yksinäisyyden ja syrjäytyneisyyden ”ihanuuden”, ja jo alle viikossa moni alkoi kokea orastavaa mökkihöperyyttä. Me yksinäiset ja syrjäytyneet elämme tätä kulkutaudeista riippumatta vuodesta toiseen. Olisiko jo lopultakin aika antaa todellista apua tähän asiaan?

Oman kokemukseni mukaan ei nimittäin tämän maan sosiaalipalveluiden ja terveydenhuollon alalla missään asiassa olla välinpitämättömämpiä kuin yksinäisten kärsimyksessä, mikäli asiaa mitataan sen mukaan, kuinka paljon yksinäinen voi saada yksinäisyyteensä apua, ja millaista apua se sitten on. Minä, erilaisia yksinäisyyden lajeja jo vuosikymmenet kärsinyt, syrjäytynyt, huomattavan muinainen (Se on: ei enää niin kovin nuori, mutta ei vielä ihan vanhakaan), miltei jo mielenterveytensä kohta lopullisesti menettänyt kurja autistimies, olen kirjoittanut tämän esseeni ensimmäisen persoonan kokemukseen vedoten, koska minä en voi oikeasti puhua muiden kokemuksista kuin itseni. Kokemusteni kautta toivottavasti kuitenkin lukijalle avautuu sellainen maailmankatsomuksen mahdollisuus, että maailmassa on muitakin lähtökohtia yksinäisten auttamiseen kuin mitä ne kovaäänisimmät luulettelijat monen pöyhistelemisen alla esittävät. Uskon myös vahvasti, että ratkaisut, jotka minua auttaisivat yksinäisyyteni peittoamisessa, auttaisivat varmasti monia muitakin.

Minä myös keskityn tässä esseessäni enemmänkin loputtoman rakkauden kaipuun tuottamaan yksinäisyyteen, sillä se liian usein lakaistaan maton alle yksinäisyydestä keskustellessa. Minä en kaipaa mitään satunnaista kahviseuraa kerran kuussa. Minä olen kaivannut jo neljännesvuosisadan elämänkumppania epätoivoisesti. Se on yksinäisyyttä pahimmillaan. Tarkoitukseni ei tässä kirjoituksessa ole missään nimessä moittia niitä ihmisiä ja tahoja, jotka aidosta auttamisen halusta tarjoavat sitä vähää apua, jota nyt tarjotaan. Haluaisin uskoa, että siitä on monelle suuri apu. Kirjoitukseni suurin anti on kuitenkin siinä, että nämä avut eivät ole kaikille yksinäisille riittävät, ja tätä puutetta ei tule hyväksyä. Äärimmillään tämä apu toimii täysin toiseen suuntaan ja vain pahentaa yksinäisten kärsimystä, koska siinä jää kuulematta yksinäisen itsensä sanoma.

Tätä lukiessa saattaa tulla lukijalle olo, että minä olen ilkeä ihminen, joka jollain tavalla vain vähättelee tai mitätöi sitä apua, jota yksinäisille tarjotaan, ja sillä tavoin muka rikon lukijaakin vastaan. Lukija muistakoon silloin, että ei mitään maan päällä vihata kuin totuutta. Lukija miettiköön tällöin hetken, herättääkö polemiikkini vastentahtoisuutta juuri siksi, että olen onnistunut koskettamaan jotain totuutta, joka halutaan tässä yhteiskunnassa kieltää. Sillä koko maailma vihaa totuutta. Ja onhan tämä siis essee, ei mikään tieteellinen artikkeli tai kliininen ehdotus. Se on minun tuskanhuutoni suoraan sielustani. Minä myös kerron siinä enemmän itsestäni kuin mitä ehkä asia yksinkertaisimmillaan vaatii. Olen kuitenkin havainnut, että ilman tätä kertomusta minun johtopäätöksiäni ei oteta vakavasti.

Mitä on yksinäisyys?

Kaikilla ihmisillä on erilaisia tarpeita olla toisten ihmisten kanssa tekemisissä. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Ehkä maailmasta löytyy yksilöitä, joille toiset ihmiset eivät ole ollenkaan tärkeitä, eikä esseeni tarkoitus ole sulkea heitä pois ihmisyydestä. Yksinäisyys on yksinkertaisesti sitä, että nämä tarpeet eivät täyty. Yksinäisyydellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko ihmisen lähellä muita ihmisiä vai ei, vaan nimenomaan siitä, mikä on ihmisen itsensä kokemus omien tarpeidensa muodostamassa viitekehyksessä. Yksinäisyys ei ole myöskään sama asia kuin yksin oleminen. Yksi tällainen tarve voi olla yksinkertaisesti toisen ihmisen seura. Joillekin riittää kenen tahansa seura, kunhan se on yhdessä vietettyä aikaa. Joillekin on paljon tärkeämpää, että kyseessä on tuttu ihminen, vaikka sitten kyse ei olisikaan mistään yhdessä tekemisestä, kunhan toinen on lähellä.

Toinen tarve on merkitykselliset ihmissuhteet, kuten ystävyys, joka pohjautuu yhteiseen kiinnostukseen, tai vaikkapa vahvaksi muodostunut sukulaisuussuhde.

Kolmas tarve on tarve rakastaa. Oikeastaan tämä on koko joukko tarpeita. Se, että ihmisellä on tarve rakastaa sukulaisiaan, on laskettava eri tarpeeksi kuin rakastavan elämänkumppanini kaipuu. Neljäs tarve on ihmiseläimen tarve ja vietti osallistua kaikenlaisen karnaalisen hiplaamisen iloihin aina hellästä kosketuksesta aina täysmittaiseen aktiin asti. Ihminen, jolla ei ole mahdollisuutta kokea minkäänlaista aistillista yhteyttä toisiin ihmisiin kokee aivan tavatonta yksinäisyyttä.

Eri ihmisillä on kuitenkin yksinäisyyden kannalta eri tarpeet ja eri painotukset. Joillekin ihmissuhteiden vahvuus on tärkeämpää kuin toisille. Itse ainakin saan hyvin vähän mitään satunnaisen ihmisen seurasta. Minä tarvitsen merkityksellisiä ihmissuhteita. Eniten kaipaisin kivan naisen koettua yhteistä rakkautta ja siihen liittyvää hellyyttä ja herkkyyttä, yhdessä olemista ja tekemistä. Sitä ei saa täytettyä sillä, että joku käy kerran viikossa kanssani kahvilla, jonka äärellä keskustelemme Jörn Donnerin muistosta. En edes pidä kahvista.

Mistä yksinäisyys sikiää?

Tyypillisesti keskusteluissa yksinäisyydestä otetaan esimerkkitapaukseksi vanhus, joka on vuosien myötä jäänyt yksin, kun hänen läheisensä ovat yhtä lailla vanhentuneet, eivätkä enää voi pitää yhteyttä, äärimmillään poistuttuaan lopullisesti keskuudestamme. Tämä on tragedia, jota en kaipaa tähän maailmaan yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan. Jos se saataisiin ratkaistua, hyötyisivät kaikki. Esimerkkiä ei pidä tulkita välttämättä liian kirjaimellisestikaan. Vanhuksen sijaan kyseessä saattaa olla kuka tahansa, jonka toimintakyky on heikentynyt fyysisesti tai henkisesti, kuten vaikkapa mielenterveyskuntoutujat tai päihdeongelmien kanssa kamppailevat. Heillä voi olla aivan samanlainen tilanne. Samalla kuitenkin tehdään taustalla erilaisia oletuksia, kuten vaikkapa se, että näillä ihmisillä on aiemmin ollut riittävä kyky toimia ihmisten kanssa, mutta se on tilapäisesti heikentynyt, ja että riittävällä tuella ja kannustuksella heidän tilanteensa saadaan palautettua siihen, että he voivat jatkaa elämäänsä. Nämä oletukset ovat kuitenkin täysin järjettömät. On nimittäin mahdollista, että yksinäinen ei ole koskaan ollutkaan sosiaalisesti kovin kyvykäs, mutta hänen lähipiirissään on ollut aina ennen ihminen, joka on järjestänyt sosiaalista toimintaa, johon tämä yksinäinen on sitten kyennyt tämän järjestämisen jälkeen osallistumaan, ja saanut sitä myöten sosiaaliset tarpeensa täytettyä.

Tai ehkä yksinäinen on ollut ennen kykenevä, mutta jokin sairaus tai vamma on pysyvästi heikentänyt hänen kykyään lähestyä muita ihmisiä, eikä niitä millään määrällä tukea tai kuntoutusta voi palauttaa. On myös mahdollista, että yksinäisellä ei ole tällaista kykyä koskaan ollutkaan. Minä kuulun tähän viimeiseen kastiin. Olen autistinen, tarkkaavaisuushäiriöinen, varsin rajoittuneen elämän elänyt introvertti, jonka sosiaaliset kyvyt ovat hyvin rajallisia (vaikka voivatkin niiden rajojen puitteissa olla hyvät). Minulla on ollut sosiaalisia suhteita vain silloin, jos joku muu on ne minulle järjestänyt. Sittemmin ne ovat alkaneet yksi kerrallaan päättyä, eikä ole ketään minulle enää uusia järjestämässä.

Vuorovaikutus on vaikeaa

Kerron seuraavaksi siitä, miksi juuri minun on niin vaikeaa toimia ihmisten parissa yleisesti. Kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa on vaikeaa, koska ylipäänsä kaikki vuorovaikutus kuormittaa niin paljon. Jos kuuntelen puhetta, kaikki minun keskittymiseni menee puheen kuunteluun, jäsentämiseen ja tulkitsemiseen. Minun on lähtökohtaisesti hyvin vaikea ymmärtää puhetta. Omat ajatukseni pohjautuvat abstraktioihin. Minun on paljon helpompi ymmärtää yliopistotason matematiikkaa kuin kuvausta siitä, mitä reittiä pitää kulkea päästäkseen linja-autolla tiettyyn paikkaan kolmen korttelin päässä. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö hallitsisi myös kielellistä ilmaisua ja sen monia koukeroita. Se vie vaan oman aikansa. Ihmisten kanssa puhuessa ei ole aina aikaa. Jos keskittymiseni herpaantuu hetkeksikin, jään saman tien keskustelussa sivuun.

Jos kuultava asia ei minua kiinnosta tai miellytä, tämä käy hyvin paljon voimille, ja lähestyn kohti autistista stressireaktiota (ns. autistinen meltdown, joka joskus suomennetaan aistiylivuotokohtaukseksi), jossa jokainen aistimus on kuin puukonisku selkään ja koen kaiken uhkana ja väkivaltana. Jos taasen asia on innostava tai miellyttävä, innostun niin, että irtaudun täysin kaikesta ajasta ja paikasta ja keskityn pelkkään läpikäytävään asiaan. Siinä voi unohtaa kaiken ilmeiden ja eleiden tulkinnan ja muun ei-sanallisen viestinnän. Siinä voi unohtaa ulkoiset ärsykkeet. Minä en ole ihmiskeskeinen ihminen, vaan asiakeskeinen ihminen.

Jos paikalla on useampi henkilö, vaaditaan vielä enemmän keskittymistä ja energiaa, koska pitää seurata useaa keskustelijaa, ja lisäksi keskustelun itsensä etenemistä. Minä en pysty siihen. Minä voin seurata kyllä sitä keskusteltua asiaa, mutta se, miten keskustelu etenee, on minulle täysin käsittämätöntä ja hallitsematonta kaaosta. Tämän seurauksena on yleensä (selektiivinen) mutismi. Minä vaan kuuntelen, mutta en osallistu. Jään ulkopuoliseksi. Jos minulta kysytään jotain, saatan pystyä vastaamaan kysymykseen, tai sitten saan autistisen stressireaktion.

Minä olen elänyt tämän kanssa kohta neljäkymmentä vuotta. Minun vuorovaikutukseni luonne ei tule tästä muuttumaan. Tämä on jo koeteltu erinäisillä vuorovaikutukseen liittyvillä kursseilla tai ryhmillä. Olen lukenut itsehoito-oppaita ja kaikenlaisia ohjeistuksia vuorovaikutuksesta ihmisten kanssa. Olen ollut sekä ryhmäterapiassa että yksilöterapiassa. Olen ollut neuropsykiatrisessa valmennuksessa. En ole kuitenkaan saavuttanut näistä yrityksistä huolimatta uusia kykyjä vuorovaikutuksen saralla – jos jotain, ne ovat nimenomaan todistaneet, että minun potentiaalini on rajallinen.

En siis väitä, että en pystyisi kehittämään vuorovaikutustaitojani. Päin vastoin, rohkenisin väittää, että olen oppinut elämäni aikana eteväksi siinä, mihin minä ylipäänsä kykenen, ja saavuttanut siinä ajoittain jopa ihailua. Sillä on kuitenkin rajansa, mitä minä pystyn oppimaan, ja minun kykyni eivät kuitenkaan ole minua auttaneet saavuttamaan sellaisia ihmissuhteita, joita haluaisin.

Ne ihmissuhteet, jotka aikanaan muodostuivat nuoruudessani (ja joissa en ollut ensinkään alullepanija), ovat vain vähentyneet ja heikentyneet, ja mitään muuta ei ole tullut tilalle. Minun vuorovaikutustaitoni eivät myöskään ole koskaan auttaneet minua saavuttamaan rakkautta tai vastakkaisen sukupuolen kanssa koettua fyysistä läheisyyttä miltei elinikäisestä kaipauksesta huolimatta.

Ihmisten lähestyminen

Yksinäisyys on siis sitä, että jonkinlainen tarve olla toisen ihmisen kanssa ei toteudu. Yksinäinen siis tarvitsee sopivaa ihmistä. Tyhmäkin tietää, että tätä varten pitäisi lähestyä ihmisiä. (Sen sijaan viisas suhtautuisi asiaan avoimemmin, ja harkitsisi muitakin näkökulmia. Olen yrittänyt esittää niitä tässä kirjoituksessa.)

Mitä on lähestyminen?

Lähestyminen ei ole sitä, että ihminen kulkee toisen ihmisen luo ja alkaa puhua tälle. Lähestyminen on muutakin. Se on tapahtuma, jossa ihminen muodostaa mielessään toisesta ensivaikutelman, tekee jollain tavalla itsensä toiselle näkyväksi, tulkitsee toisen reaktion, ja yrittää sitten toisen kanssa luoda jonkinlaisen viitekehyksen kaikkea myöhempää kanssakäymistä varten. Siinä jollain tavalla määritellään soveliaat kommunikointimuodot tilanteen ja sosiaalisen statuksen mukaan. Siinä keskustelijat oppivat toistensa tavoille ja saavuttavat todellisen kontaktin luomiseen tarvittavan turvallisuudentunteen ja yhteisen kielen. Suuri osa tästä tapahtuu mitään sanomatta ja usein tiedostamatta.

Tai näin ainakin kuvittelisin ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta. Itse kun en kykene kokemaan tällaista.

Kun lähestyminen on mahdotonta

Ehdottomalla valtaosalla ihmisistä on jonkinlainen luontainen kyky lähestyä toisia ihmisiä. Joillakin se voi olla heikompi vaikkapa ujouden tai muun luonteenpiirteen kanssa. Joiltakin tämä kyky yksinkertaisesti puuttuu. Ja ei, minä en puuttumisella tarkoita sitä, että se kyky on hyvin heikko, ja että sitä voisi harjoittelemalla ja altistuksella kehittää, vaan minä tarkoitan, että edellytykset sen kyvyn olemassaolollekin puuttuvat.

Tilanne on sama kuin silloin, kun syntymästään asti täysin sokea, on kyvykäs ymmärtämään värin käsitteen rationaalisesti: voin pitää sokealle esitelmän elektromagneettisesta säteilystä, optiikasta, ihmisen silmän fysiologiasta, kuvataiteen historiasta ja merkityksestä, ynnä muuta, ynnä muuta, ja on tietenkin täysin mahdollista, että sokea ymmärtää tämän, ehkäpä erittäinkin hyvin. Sokea ei kuitenkaan voi koskaan ymmärtää värien aistimiseen liittyvää kokemusta. Sokea ei voi silti aistia värejä. Värejä koskaan näkemätön ei voi ymmärtää värejä samalla tavalla kuin näkevä. Rationaalinen kyky ymmärtää väri tai sen näkemiseen tarvittava fysiologia ei mahdollista värin näkemistä. Täysin vastaavalla tavalla minä väitän, että minä en voi aidosti sisäistää lähestymisen käsitettä, enkä toiseen ihmiseen tutustumista, enkä ole koskaan kokenut minkäänlaista ryhmään kuulumista.

Voin ymmärtää niiden taustalla olevaa teoriaa, mutta se ei käytännössä auta minua yhtään mihinkään, koska en voi kokea enkä käsittää niitä. Minä en saavuta helposti tarvittavaa turvallisuudentunnetta. Ja minä en sano tätä ennakkoasenteesta, vaan kokemuksesta. Tämä tietysti kuulostaa hyvin epäortodoksiselta hypoteesilta, etenkin kun kuitenkin muuten pystyn kommunikoimaan. Minua kehutaan usein verbaalisista kyvyistäni ja älykkyydestäni, ja se puolestaan näyttää ihmisten mielestä olevan ristiriidassa olevan tämän hypoteesini kanssa.

Minun evidenssini on kuitenkin hypoteesini perustaksi vahva: minä en ole koskaan lähestynyt ketään, vaikka olisin pitänyt jotakuta kiinnostavana. Kyse ei ole siitä, että olisin jännittänyt. Lähestyminen ei ole yksinkertaisesti tullut mieleenkään. Siinä ei ole mitään luonnollista. Sitä ei tapahdu millään tasolla. Minä en pysty varaamaan aikoja esimerkiksi lääkäriin, enkä hoitamaan asioita puhelimitse. Minä en pysty kaupassa kysymään myyjältä mitään. Minä tarvitsen tällaisiinkin asioihin toisen henkilön tekemään sen puolestani – jonkun, joka on jo tuttu tai joka on varta vasten siihen toimeen valittu, ja jota ei siis tarvitse enää erityisesti lähestyä.

Miksi näin on? Mistä minä tiedän. Olen elänyt tietyssä mielessä kovin eristyneen ja yksinäisen lapsuuden, ja se mahdollinen lähestymisen kyvyn siemen sisälläni kitui ja kuihtui olemattomiin ennen kuin siitä olisi ollut mahdollista syntyä mitään. Ehkä senkin kehityksessä on tietty kriittinen vaihe, jonka jälkeen sen kehittäminen varttuneempana on täysin onnetonta. Samalla voidaan kysyä, oliko se siemen koskaan kovin vahvasti olemassakaan, koska minä olen autisti, ja autisteilla on tutkitusti hyvin omalaatuisensa kykyprofiili vuorovaikutuksessakin.

Ja ehkä tässä kohdin joku saattaisi kysyä, eikö järjellinen ihminen kuitenkin voi tietoisesti valita tekevänsä näitä asioita, kun asian ymmärtää? Enkö muka fyysisesti kykene siihen, että kulkisin toisen ihmisen luokse, avaisin suuni ja urahtelisin suomalais-ugrilaisesti sopivan kieliopin mukaan, tarkkailisin aisteillani toista, ja järjelläni päättelisin reaktioista, miten tulee toimia?

Vastaus on sekä kyllä että ei. Minä pystyn periaatteessa kyllä tällä tavalla simuloimaan, jos minun pitää vaikkapa kysyä kaupan myyjältä, mistä hyllystä löytyy joku tietty tuote. (Sanoin aiemmin, että en pysty kysymään kaupan myyjältä mitään. Tämä ei ole ristiriidassa nyt esittämäni kanssa. Se, mistä puhun nyt, on kehnoa näyttelemistä ja teeskentelyä. Se, mistä puhuin aiemmin, on aito lähestyminen.) Tilanne on äärimmäisen kömpelö, kuormittava, ja käytännössä sen seurauksena olen aivan uupunut koko loppupäivän. Asia jää todennäköisesti vaivaamaan mieltä päiväksi tai pariksi. Se on kaikkea muuta kuin miellyttävä kokemus jopa silloin, kun saan asiani hoidettua ilman ylimääräisiä vaikeuksia, enkä pysty alun perinkään tekemään sitä kuin tietyissä olosuhteissa.

Se ei todellakaan ole asia, jonka hoitamisen jälkeen olisi olo, että olisin saavuttanut jotain. Siitä ei tule onnistumisen tunnetta. Ja tämä siis silloin, kun pitää kysyä yksi kysymys kaupan myyjältä, jonka työ on vastata tällaisiin kysymyksiin, ja jota en ehkä toista kertaa eläessäni näe. Tilanne on tarkasti määritelty ja seuraamusten voi olettaa olevan harmittomat. Joudun kuitenkin etukäteen valmistelemaan mielessäni koko keskustelun läpi moneen kertaan. Miettikääpä sitten, kuinka onnistuisi minulta simuloida jonkun lähestymistä uuden ystävän, saati elämänkumppanin toivossa? Ei onnistuisi.

Kuten jo aiemmin totesin, vaikka se ei aina toisista näytä siltä, minulle vuorovaikutus on usein hyvin vaikeaa ja käytännössä aina se kuormittaa hyvin paljon. Sinä aikana minun on mahdoton oikeasti katsella ja tulkita ihmisten eleitä ja ilmeitä. Minun on mahdotonta yrittää itse olla ja toimia ”luonnollisen” näköisesti. Tuollainen simulointi on käytännössä sellaista, kuin lukisi vuorosanat suoraan paperilta. En minä voi tehdä tietoisesti ja järjellisesti mitään, jos kaikki energiani ja keskittymiseni menee jo pelkästään toisen ihmisen puheen kieliopin jäsentämiseen ja merkityksen tulkitsemiseen.

Siten, lähestyminen on käytännössä täysin mahdoton asia. Se ei ole siis mikään vaikea asia, jota pitäisi harjoitella: sen harjoittelu olisi turhuutta ja tuulen tavoittelua. Mielestäni tai hermostostani puuttuu jotakin, jota ei voi korvata pelkällä älyllä tai kasvattaa enää tässä vaiheessa elämääni harjoittelulla. Minä voin tehdä ne harjoitukset, mutta käytännön tasolla niitä ei pääse näkemään, koska ne eivät muodostu minulle intuitiivisiksi toiminnoiksi. Ja se, että lähestyminen on minulle mahdotonta, ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö kykenisi toimimaan ihmisten kanssa, tai ettenkö pystyisi rakastamaan. Vaikka en pysty lähestymään, se ei silti tarkoita sitä, että en pystyisi sitten jo olemaan ihmissuhteessa toisen kanssa. Ihmissuhteen alku on se minulle ylitsepääsemätön este niin kauan, kun en saa todellista apua.

Ja kun yritän kertoa tästä lähestymisen mahdottomuudesta jollekulle, joskus ”ammattiauttajallekin”, saan vain äärettömän narsistisen vastauksen ”kyllä pystyt!”, joka ei tee muuta kuin osoittaa kuulijan täydellisen välinpitämättömyyden kärsimystäni kohtaan, ja siitä pitäisi olla sitten kiitollinen.

Eikä kukaan lähesty.

Olen elämässäni kuullut jo melkein psykoosiin asti tätä toistakin turhanpäiväistä, loukkaavaa ja mitätöivää kaiken ajattelun katkaisevaa latteutta: Ei kukaan tule kotiovelta hakemaan.

Tosiasia on kuitenkin se, että minua ei ole peruskoulun jälkeen yksikään kuolevainen sielu lähestynyt ystävyyttä kaivaten, eikä koskaan rakkauden tai karnaalisen koskettelun kaipuussa. Puliukot, kerjäläiset ja uskonnollisten näkemysten kauppaajat joskus tulevat ajamaan omaa asiaansa, mutta se ei ole lähestymistä uuden ihmissuhteen muodostamiseksi. Muuten ei minua ole peruskoulun jälkeen kukaan halunnut, ei ystäväksi, ei rakkaaksi, ei miksikään. Eikä ole kiinni siitä, että olisin ollut eristäytynyt muusta maailmasta. Peruskoulun jälkeen opiskelin vielä toista vuosikymmentä, ja olin päivittäin yhteiskunnallisesti vertaisteni seurassa. Mutta ei. Kukaan ei silti koskaan lähestynyt.

Älkää kysykö miksi. Minä en tiedä miksi. Minä en käsittääkseni näytä taudinkantajalta enkä kehitysvammaiselta. Minä en käsittääkseni haise härskiintyneeltä poronvirtsalta. En harrasta renttuamista. Minä pyrin kunnioittamaan muita ja olemaan ystävällinen. Vastaan jos kysytään. Mutta jostain syystä ihmiset eivät vaan lähesty.

Siten, käytännössä ihmissuhteeni elämäni aikana ovat olleet joko verisukulaisuutta, tai sitten olen ajautunut jonkinlaiseen outoon sielunveljeyteen hieman samanlaisen kohtalotoverin kanssa. Tällaiset ihmissuhteet ovat kuitenkin hyvin yksipuolisia. Eräänkin kohtalotoverin kanssa olin paljonkin tekemisissä yli kymmenen vuotta. En kuitenkaan hänen nimensä ja koulumenestyksensä lisäksi tiennyt hänestä oikeastaan mitään. Muutaman aidon kaverin sain kyllä aikanaan aivan peruskoulun alussa. He lähestyivät minua. Suurin osa niistä ihmissuhteista kuihtui kuitenkin jo ennen peruskoulun loppua. Minulle ei koskaan selvinnyt miksi.

Sen sijaan ovat Jehovan todistajat minua monta kertaa kotiovelta tulleet hakemaan. En kylläkään lähtenyt. Mutta on minua siis useammin kotiovelta kuin ”ihmisten ilmoilta” tultu hakemaan. Latteutenne on pielessä. Ei siis riitä, että menen sinne, missä on ihmisiä. Ei se silloinkaan johda mihinkään. Minä tarvitsen oikeasti apua.

Ja minä olen yksin.

Minä olen suurimman osan ajastani yksin. Suurin osa vuorovaikutuksestani muiden ihmisten kanssa on tilanteissa, joissa minun tittelini on potilas. Ja vaikka minä autistina kaipaankin paljon yksin olemista, en haluaisi elämän olevan pelkkää sitä. Tarvitsisin ihmissuhteen, joka olisi luonteeltaan rakentava. Jotain, joka antaisi elämänhalua ja mahdollisuuden tehdä ja kokea yhdessä.  Haluaisin rakastaa. Maailman sivu on täynnä kaikenlaisia hyväksikäyttäjiä, välinpitämättömiä renttuja, puolisonsa pahoinpitelijöitä ja vaikka mitä kyseenalaisia ihmisiä, jotka kuitenkin ovat onnistuneet saamaan jotenkin itselleen parisuhteen, ja minä en sellaiseen kykene, vaikka minun sisimmässäni kytee vain ja ainoastaan halu löytää kiva nainen, jonka kanssa tehdä mukavia, jaloja ja ihmeellisiä luovia asioita yhdessä; älykäs nainen, jonka kanssa oppia uusia ja mielenkiintoisia asioita; suloinen nainen, jonka kanssa rentoutua yhdessä vaikkapa sylikkäin sohvalla elokuvaa katsellessa iltamyöhään; ihana nainen, jolle haluan antaa koko sydämestäni ja sieluni pohjasta asti hyvää oloa ja hyvää mieltä alkaen lempeästä kosketuksesta aina hänen tajuntansa sykkimään saavaan hysteeriseen paroksysmiin asti, kauniina hetkenä, jolloin vain me olisimme olemassa.

Luulisi, että tällainen kelpaisi jollekin kivalle naiselle. Mutta näemmä on helpompi saada kameli neulansilmän läpi. Tässä yhteiskunnassa ei ole minulle mitään väylää täyttää näitä tarpeita ja kaipuita. Maailma on täynnä sotaa ja väkivaltaa ja sortoa ja samalla yhden ihmisen halu tehdä toinen ihminen onnelliseksi herkkyyden ja hellyyden voimin kuihtuu olemattomiin, koska kukaan ei kuuntele eikä kukaan auta. Minä en ole koko elämäni aikana päässyt koskettamaan naista romanttisesti tai seksuaalisesti. En ole suudellut, hyväillyt, pitänyt kädestä, kuiskannut suloisia sanoja herkkänä hetkenä, kokenut katseiden kohdatessa yhteistä hetkeä.

En ole kokenut yhtään minkäänlaista romanttista hetkeä. En ole kokenut mitään karnaalisia nautintoja kenenkään kanssa. Olen neljännesvuosisadan halunnut kokea näitäkin asioita. Mutta ei koskaan mitään. Eikä mikään määrä itsensä käpälöintiä voi täyttää tällaista tarvetta rakastaa tai tuottaa toiselle nautintoa. Pitäkää latteutenne. Siipirikko tikka ei pääse lähellekään puuta ilman auttavaa kättä, vaan kuolee tuskallisesti vaikertaen. Siinä teille moderni sananlasku.

Miksi kukaan ei auta?

Valistus ja kannustus on tehotonta.

Jos yksinäisyytensä yrittää ottaa puheeksi sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ihmisten kanssa, yksinäinen ohjataan jonkinlaisille sosiaalisten taitojen kursseille tai terapiaan, ja lopulta lähinnä kehotetaan vain ”lähestymään rohkeasti” tai jotain. Kuten edellä mainitsin, kaikki ihmiset eivät kuitenkaan voi oppia kaikkia asioita. Jos ihminen on kroonisesti yksinäinen, ei se ole enää mikään tahdonalainen valinta, jonka voi muka päihittää riittävällä ”opastuksella ja valistuksella”. Konkreettista apua ei kuitenkaan tarjota; sellaista, jossa joku auttaisi minua oikeasti, ”kädestä pitäen”, löytämään ystävän tai elämänkumppanin. Minä en kuitenkaan ole koskaan näistä erilaisista kursseista tai terapioista saanut yhtään apua yksinäisyyteeni. Minulla ei vaan ole kykyä lähestyä ihmisiä.

Ei se siitä kursseja käymällä muutu. Kaikesta kuvastuu vaan enemmän yhteiskunnan näkemys siitä, että joka ei itse tätä asiaa hoida, ei näemmä ansaitse ystävyyttä tai rakkautta. Vilpittömästikin tarjottu valistus alkaa lopulta tuntua lähinnä kiusanteolta, ja lopuksi sanotaan latteasti, että ”no tämmöistä ihmisen elämä on”. Ei ole! Te ette voi mitenkään verrata minun elämääni valtaväestön elämään sen jälkeen, mitä olen kertonut yksinäisyydestäni. Ihmiskunta olisi kuollut ajat sitten sukupuuttoon, jos ihmisen elämä olisi muka ”tämmöistä”. Voin tulla vain siihen tulokseen, että tällaisten kurssien mottona on ”kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat”. Siltä ne lähinnä nimittäin tuntuvat. On täysin kohtuutonta käyttää suuret määrät yhteiskunnan varoja siihen, että minua heitellään kuntoutuksesta toiseen, tarjoamatta oikeasti mitään konkreettista apua asiaan, ja koskaan uhraamatta edes yhtä ajatusta siihen, onko todella realistista, että minä pystyisin loppuikäni aikana näillä kuntoutuksilla saavuttamaan edes murto-osaa siitä tarvittavasta kyvystä, jonka minä oman ongelmani ratkaisemiseksi tarjotuilla keinoilla tarvitsisin?

Minä en oikeasti ymmärrä tätä yleistä asennetta. Nähdään moraalisesti vääränä se, että yksinäistä autettaisiin konkreettisesti, mutta nähdään moraalisesti hyväksyttävänä se, että yksinäistä saa syyttää ja syyllistää yksinäisyydestään loputtomasti, kuin se olisi saamattomuutta ja yksinäisen itsensä tahdonalainen valinta. Yksinäisen pitäisi vaan ”lähestyä rohkeasti”. Oma vika, jos ei lähesty.

Tämän säälittävän itkuvirteni perusteluiden sekä minulle tarjotun avuksi kutsutun ”valistuksen” pohjalta olen siis tullut lopulta hyvin selkeään lopputulokseen, jonka haluan yleistää myös moniin kanssakärsijöihini:

Moni yksinäinen ei tarvitse eikä todellakaan halua valistusta, ja vielä vähemmän ”rohkaisevia” latteuksia. Moni kaipaa todellista apua, kädestä pitäen! Vain sillä voidaan päästä yksinäisyydestä. Tosin pitää sanoa samaan hengenvetoon, että tämä konkreettinen apu ei saa tarkoittaa myöskään sitä, että joku lähtee minun ”henkiseksi tuekseni” julkisiin paikkoihin muka ”kannustamaan” minua lähestymään ihmisiä. Se on lähinnä syyllistävää ja nöyryyttävää: siinä ei ainoastaan jätetä kuulematta yksinäisen tuskaa, vaan luodaan usein loputtomasti uusia traumaattisia kokemuksia, jotka vaikeuttavat kanssakäymistä entisestään. Sellainen ”kannustus” tuntuu minusta muutenkin lähinnä narsistiselta painostukselta. joka vain vähentää motivaatiota kaikkeen. Sellainen ”kannustus” aiheuttaa minussa vain autistisen stressireaktion.

Ajatus siitä, että introvertti tai autisti tai mikä liekään pitäisi vain ”altistaa” sosiaalisille tilanteille on väkivaltaa, joka muistuttaa minua vanhojen komedioiden satiirisista kuvauksista mielisairaaloista, joissa potilaita hakataan kumisilla pampuilla ja kerrotaan heille, että ”tämä on sinun omaksi parhaaksesi”. Ettekö te muka itse näe tätä järjestelmänne hulluutta?!

Myös monet itseapuoppaat tai elämänhallintakäsikirjat vai mitä lie ovatkaan ottavat tässä aivan liian usein sen lähtökohdan, että ”pitää olla oma itsensä ja lähestyä rohkeasti”. Entäpä jos tämä oma itse on introvertti, jolle on täysin luonnotonta lähestyä? Käytännössä kaikki lukemani ja kuulemani lähteet ajavat koko ajan asiaa, että yhteiskunnassa ei pärjää, jos on introvertti, ja rivien välissä koko ajan toistetaan, että näin sen pitääkin olla ja se on hyvä asia ja sillä selvä. Näissä oppaissa nimittäin kaksinaamaisesti sen jälkeen käytetään Dostojevskin koottujen teosten mittainen saarna siihen, että jos sattuu olemaan se introvertti, niin pitää ensin ehdoin tahdoin muuttaa itsensä ekstrovertiksi, aivan erilaiseksi ihmiseksi kaikkiaan, ja sitten olla se ”oma itsensä”. Mikä ylimielisyys! Mikä tekopyhyys!

Mikä väkivalta kohti ihmisen vapautta olla todella se, jonka sisällään tuntee olevan! Mikä välinpitämättömyys sitä kohtaan, mitä yksinäinen todella tuntee! Unohdetaan minun vammani ja sairauteni. Miksi ylipäänsä kaikki keskustelu yksinäisyydestä, yksinäisen luonnetta, terveydentilaa tahi muuta seikkaa huomioimatta, johtaa vääjäämättä aina vain ja ainoastaan siihen, että yksinäisen itse pitää ottaa aivan kaikki vastuu yksinäisyytensä peittoamisesta? Oli sitten vammainen tai sairas tai introvertti tai ei. Miksi yhteiskunta ihannoi ulospäinsuuntautunutta luonnetta siihen pisteeseen asti, että muuta ei saa hyväksyä? Miksi minua yritetään ehdoin tahdoin ”kannustaa” lähestymään muita, vaikka olen kohta jo käyttänyt viimeisetkin mielenterveyteni rippeet yrittäessäni selittää, kuinka se on yhtä mahdotonta kuin auringonnousun estäminen; sen sijaan, että minua oikeasti autettaisiin vaikkapa lukemaan ja kirjoittamaan viestejä jossain kumppanin hakuun tarkoitetussa verkkopalvelussa, kunnes olen löytänyt sen oman rakkaan? Miksi minua yritetään loputtomilla kursseilla tai itsehoito-oppailla ”valistaa” oppimaan lähestymistä, vaikka minulle ei ole ennenkään vastaavanlaisesta ollut mitään apua, sen sijaan, että minulle järjestettäisiin vaikkapa sokkotreffit? Mutta ei.

Rakkauden ja seksuaalisuuden kokeminen toisen ihmisen kanssa on ihmisen perustarve, joka on jo ihmisen perimässä itsessään. Nykypäivänä tästä jauhetaan niin mediassa kuin akateemisessakin maailmassa jo ylenpalttisuuteen asti. Minun on täysin mahdotonta täyttää tätä tarvetta, jos en saa apua kumppanin löytämisessä. Se, että en saa tätä epätoivoisesti tarvitsemaani apua tässä on puhdasta väkivaltaa ja sortoa.

Konkreettinen apu on välttämätöntä.

Apu ei saa olla vain valistusta ja kannustusta yksinäistä kuulematta. Sen pitää olla sitä, että yhdessä etsitään sitä ystävää tai rakasta.

Ajatelkaapa näin: jos vaikkapa kehitysvammainen ei voi ilman apua tehdä asioida WC:ssä, saa hän varmasti siihen sivistyneessä

hyvinvointivaltiossa kädestä pitäen tarvitessaan apua. Toimenpide on tavattoman henkilökohtainen, avun tarve vammaisesta ehkä nolo ja häpeällinenkin, ja vammainen itse joutuu kuitenkin loppujen lopuksi aivan itse sieltä omasta ruuansulatusjärjestelmästään kuitenkin sen biomassan ponnistamaan. Sitä ei kieltäne kukaan. Mutta ajatus siitä, että se tässä luonnollisessa ja tarpeellisessa toimenpiteessä vammaisen tarvitsema todellinen, konkreettinen, kädestä pitäen annettu apu vammaiselta säännönmukaisesti kiellettäisiin, sillä muka verukkeella, että asia on niin henkilökohtainen, ja pitäisihän jokaisen se sentään itse hallita, luultavasti tänä päivänä tuomittaisiin nopeammin kuin avun kieltäjä ehtisi jäsentää mielessään sanan ”sosiaalihuoltolaki”.

Miksi sitten me henkisesti ja neurologisesti vammaiset ja sairaat, joista se vamma ja sairaus ei ehkä aina pidemmälläkään tarkastelulla suoraan näy, emme voi saada yhtä lailla kädestä pitäen apua siltä osin, miten ystävän tai oman rakkaan löytämiseen sitä voisi antaa? Tietenkin meidän pitää olla osana sitä tapahtumaketjua, mutta on absurdia väittää, että mitään apua muka ei voi antaa. Aivan varmasti voi. Mutta jos joskus sattuu kyseenalaistamaan sen, että konkreettista apua ei ole saatavilla, niin saa kuulla mitä typerimpiä verukkeita sille, miksi sitä konkreettista apua ei ole saatavilla. Ystävän, saati elämänkumppanin etsiminen on muka juuri niin henkilökohtainen asia, että siinä ei voi tai saa muka auttaa. Ei saisi muka puuttua ihmisten asioihin. Yksinäistä ei saa kuulemma pakottaa muiden ihmisten seuraan. Jokaisen pitää kuulemma tehdä se itse. Pitäisi olla kuulemma itsenäinen.

Olen samaa mieltä sikäli, että ei tällaiseen saa ketään pakottaa, eikä joka asiaan pitäisi työntää nenäänsä. Miksi kuitenkin nämä samat tekosyyt annetaan silloinkin, kun yksinäinen oikeasti pyytää sitä apua? Minä en pysty tekemään tälle asialle yhtään sen enempää kuin esimerkin kehitysvammainen omassa tilanteessaan. Minä en voi ymmärtää minulle annettua ”valistusta” yhtään sen enempää kuin sokea nähdä värien kirjon kauneutta. Jos ei ole oikein pakottaa yksinäistä muiden joukkoon vastoin hänen tahtoaan, niin miksi on muka sitten oikein pakottaa yksinäinen vaan kituuttamaan yksin tai pahentaa yksinäisen oloa pakottamalla hänet ahdistaviin, traumaattisinkiin tilanteisiin? Mitä sillä yritetään todistaa? Miksi se on muka niin väärin antaa yksinäiselle apua kädestä pitäen? Aina saa kuulla tekosyitä. Minä en pääse tämän asian yli. Kognitiivinen dissonanssi ei hälvene. Yhtälöllä ei ole ratkaisua. Non sequitur.

Yksinäisyys tappaa siis enemmän kuin viina ja tupakka ja kulkutauti yhteensä. Asia selvä. Päihdeongelmiin voi saada konkreettista apua, joka voi olla äärimmillään vaikka katkaisuhoitoa. Mutta yksinäisyyteen ei. Jos kaikki maailman päihderiippuvaiset jätettäisiin oman onnensa nojaan sillä ”valistuksella”, että ”tupakka on paha asia, ryhdistäydy nyt vähän”, niin luulenpa, että aika heikoilla jäillä oltaisiin. Ei putkimies jätä tulematta huoltamaan putkistoa, koska muka jokaisen pitäisi itse osata se. Eikä kirurgikaan kieltäydy leikkaamasta potilasta, koska perna on niin henkilökohtainen elin. Mutta terminaalisesti yksinäisen pitäisi sitten löytää se elämänkumppaninsa aivan yksin, vaikka olisi kuinka kyvytön siihen. Minä en oikeasti pääse tämän asian yli. Miksi kukaan muu ei tunnu kyseenalaistavan tätä?!

Sairas ja vammainenkin tarvitsee aitoja, läheisiä ystäviä. Sairas ja vammainenkin voi ja haluaa rakastaa. Ei pidä olettaa, että ihmisen pitää ensin ”parantua” tai ”kehittää itseään”, jotta olisi näiden asioiden väärtti. Eikä monesta asiasta parannu tai monessa asiassa kehity. Eikä jokainen sairaus tai vamma näy ihmisestä suoraan. älkää heti tuomitko kuulematta koko totuutta. Enkä minä sano, että tämä olisi kellekään helppoa. Se, jos asia on suurimmalle osalle vaikeaakin, ei oikeuta siihen, että vaaditaan sitä myös niiltä, joille se on täysin mahdotonta.

Yksinäisten yhteiskunta

Suomalaiset tunnetaan perinteisesti maailmanlaajuisesti introverttien kansana, joka vaikenee kahdella kielellä. Samaan aikaan suomalaiset itse pitävät kiinni perinteestä, jonka mukaan kaveria ei jätetä. Molemmissa on totta toinen puoli. Tai ainakin oli joskus. Samalla kuitenkin yritetään jatkuvasti ehdollistaa kansaa siihen, kuinka oikeasti vain ekstrovertit pärjäävät ja kuinka on hyvä olla ekstrovertti. Aina pitää osata markkinoida ja myydä itseään. Aina pitää olla kaikessa itsenäinen. Kaikkeen pitää suhtautua myönteisesti ja kriittinen ajattelu leimataan ”kielteiseksi” luonneviaksi. Vähän niin kuin amerikkalainen kapitalistiunelma. Yhteiskunta on muuttumassa vähitellen sellaiseksi, että parhaiten pärjäävät lähinnä muita manipuloivat psykopaatit tai lipevät käärmeöljykauppiaat, mutta ne perinteiset hiljaiset, luotettavat ja oikeudenmukaiset suomalaiset kuolevat sukupuuttoon.

Aina vaan korostetaan enemmän ja enemmän itsenäisyyttä, ja samalla kaikki kokevat olevansa yksinäisiä ja onnettomia. Herätkää ja nähkää se yhteys! Jos asiaa yritetään ottaa esille, tulee heti muutosvastarintaa siinä, että ihmisen auttaminen konkreettisesti olisi muka jotenkin niin moraalisesti väärin, että sellainen ei ensinkään käy. Muiden asioihin ei saa muka sekaantua, vaikka toinen polvillaan rukoilisi apua. Pitää vaan olla rohkea ja itsenäinen ja vaikka mitä. Mutta introvertti ei saa olla koskaan. Samalla kaikki kokevat olevansa yksinäisiä ja onnettomia. Herätkää ja nähkää se yhteys!

Yhteisöllisyys on menetetty. Kaikki pitää tehdä itse. Oman pääoman tavoittelu on tärkeämpää kuin vapaus, veljeys ja tasa-arvo. Kaikki yksityistetään, ja mikä ennen tehtiin yhteistyöllä, tehdään nyt pelkän epäterveen kilpailun hengessä. Samalla kaikki kokevat olevansa yksinäisiä ja onnettomia. Herätkää ja nähkää se yhteys! Ei ihme, että suomalaiset ovat kuoleva kansa.

Auttamisen vaikeudesta

Ihminen on rajallinen olento, ja tyypillisesti yksinäisyys sikiää ihmisen itsensä rajallisuudesta. Esitän kuitenkin vielä yhden erityisen hypoteesin siitä, miksi yksinäisen on niin vaikea saada apua tilanteeseensa, ja myös se liittyy ihmismielen rajallisuuteen, tässä tapauksessa auttajan rajallisuuteen. Näissä tilanteissahan tarkastelu kohdistetaan kuitenkin siihen yksinäiseen. Haetaan syitä sille, miksi yksinäinen on yksinäinen, mutta päädytään äärimmillään analysoimaan yksinäistä vähän liiankin kliinisesti, haetaan syitä syvältä yksinäisen mielestä ja samalla kaikki patologisoidaan. Yksin viihtymisestä tehdään epätervettä sisäänpäin kääntyneisyyttä. Varovaisuudesta tehdään epäluuloisuutta. Kriittistä ajattelua ruvetaan sanomaan ”negatiiviseksi” ajatteluksi. Yksinäisen täysin luonnollinen turhautuminen tilanteeseensa onkin yhtäkkiä narsismia. Hiljaisesta tulee sairaalloisen ujo. Kaikki mikä vähänkin poikkeaa senhetkisestä ”ihanteesta”, joka on tänä päivänä yltiöpositiivinen ja kilpailuhenkinen ekstrovertti, joka tekee kaiken ihan itse ilman muiden apua, tuomitaan jotenkin sairaaksi, joka on ”parannettava, hänen omaksi parhaakseen”. Yhtäkkiä kaikki yksinäisen ongelmat johtuvat yksinäisestä itsestään, ja niiden taustalla on kaikenlaisia alitajuisia defenssimekanismeja, ”vääriä” käyttäytymismalleja, ”väärää” ajattelua ja ”vääriä” tunteita.

Miksi ihmeessä näin? Jos auttaja vilpittömästi haluaa auttaa yksinäistä, miksi kuitenkin muodostuu niin kärkkäästi tällainen käsittämätön vastakkainasettelu yksinäisen ja auttajan välille? Entäpä jos käännänkin tilanteen aivan toisin päin. Auttajakin on ihminen, ja inhimillinen mieli sillä auttajallakin on. Yhtä lailla hänenkin toimintaansa rajoittavat alitajuiset defenssimekanismit ja mielen suojaamiseen muodostuneet erityiset ajatus- ja toimintamallit. Ja nämä mekanismit ja mallit ovat ihmiselle luontaisia, terveitä, ja jopa välttämättömiä. Niitä patologisoidaan aivan liikaa. Niistä on kuitenkin hyvä tulla tietoiseksi.

Ja se minun tulenarka hypoteesini on tämä. Esitän sen liioitellen ja satiirisesti, mutta tämä kärjistykseni on tehtävä, jotta pääsisin asian ytimeen. Yksinäistä (tai muuten ongelmaista) on auttamassa tunteita kokeva, empatiakykyinen ihminen. Johtuen auttajan empatiakyvystä, yksinäisen hädän kuuleminen tarkoittaa sitä, että auttajan pitää itsekin kokea empaattisesti yksinäisen tuska.

On inhimillistä, että kuullessaan toisen kärsimyksestä empatiaa kokeva ihminen kokee itsekin sitä kärsimystä. Tässä tapauksessa, kun kyseessä on yksinäisen loputtomalta ja toivottomalta tuntuva aivan sielua raastava kärsimys, niin käykin niin, että auttajan itsensä alitajuiset defenssimekanismit tulevat vastaan. Tämä on hyvin luonnollista: ei kukaan halua kokea sellaista tuskaa niin tietoisesti kuin tiedostamattaankaan. Auttaja ei ole tästä alitajuisesta prosessista edes tietoinen, eikä se ole mikään valinta.

Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että jos auttaja tunnustaa yksinäisen suunnattoman tuskan siksi totuudeksi, jonka yksinäinen sen kuvaa, hän samalla altistaa itsensä sille. Siten kaikki defenssimekanismit kohdistuvat sen toivottomuuden ja mahdottomuuden kieltämiseen tai torjumiseen. Kun yksinäinen sanoo, että ”ei pysty”, auttaja sanoo, ”kyllä pystyt”. Kun yksinäinen kertoo asioiden mahdottomuudesta, auttaja kertoo, kuinka ”kaikilla on vaikeaa asian kanssa”. Kun yksinäinen kertoo, että hänellä ”ei ole kykyä lähestyä”, niin auttaja väittää, että ”kyllä kuka tahansa voi lähestyä, harjoittele vaan ja lähesty rohkeasti”.

Auttaja ei sano näitä yksinäisen, vaan itsensä takia, koska muuten alitajuinen defenssi sortuisi, ja auttaja altistaisi itsensä sille suunnattomalle kärsimykselle. Nämä sanotut asiat eivät ole harkittuja totuuksia, vaan auttajan alitajunnan kannalta tarpeellisia valheita. Yksinäisen näkökulmasta taasen kaikki, mitä yksinäinen kertoo, tulee tämän myötä mitätöidyksi ja tyrmätyksi ja yksinäisen olo vaan pahenee, mikä entisestään saa auttajan defenssit kovemmiksi. Traagisinta tässä on se, että auttaja tekee tämän täysin tiedostamattaan ja jopa aidosti uskoo auttavansa tällä yksinäistä. Ja tässä on se ongelman ydinkohta: auttaja päätyy ottamaan itseään alitajuisesti suojatakseen täysin vastakkaisen asetelman yksinäiseen nähden, ”todistaakseen ” yksinäisen olevan väärässä -koska hänen alitajuisesti todella tarvitsee uskoa yksinäisen olevan väärässä, sen sijaan, että asettuisi yksinäisen puolelle ratkaistakseen yhdessä tämän ongelmat.

Lopulta päästään siihen kaikkien defenssien kuninkaaseen: torjuntaan. ”Ei kukaan voi oikein auttaa näissä asioissa, kyllä ne pitää jokaisen ratkaista itse”. Auttaja tulee alitajuisesti täysin sokeaksi kaikille niille mahdollisille käytännön keinoille, miten yksinäistä voisi auttaa, ja sanoo vakaumuksella, että konkreettista apua ei voi antaa. Aivan varmasti voi. Auttaja on hyvä ja ottaa sitä autettavaa kädestä kiinni ja taluttaa sen sinne kuppilaan tai kirkkoon tai kirjastoon tai mikä lie onkaan se muodikas tapaamispaikka nykypäivänä ja alkaa kysellä ihmisiltä siellä, haluaisivatko he tutustua tähän aivan perin oivalliseen ihmiseen; tai vaikkapa ruveta hypyn kengässä laatimaan jotain ilmoitusta verkkopalstoille tapaamista varten. Mutta auttaja ei voi päästää tästä omasta keinotekoisesta, alitajuisesta avuttomuudestaan irti, koska se on se viimeinen ja ainoa jäljellä oleva oljenkorsi sitä vastaan, että joutuisi todella kohtaamaan empaattisesti sen yksinäisen kokeman hirmuisen murskaavan yksinäisyyden.

Ja siten se avuton, itkuinen ja täysin toivottomaksi itsensä tunteva yksinäinen raukka on ajanut sen auttajan kyyristelemään eloissaan oman mielensä nurkkaan, eikä kumpikaan edes tietoisesti tajua sitä. Molemmille tulee paha mieli, koska ongelma ei ratkennut. Pidemmän päälle, toistettuaan tämän saman prosessin riittävän monen yksinäisen kanssa auttaja alkaa uskoa omiin väittämiinsä myös näiden tilanteiden ulkopuolella, sen sijaan että yrittäisi tulla tietoiseksi omista ajatuksistaan ja kyseenalaistaa tämän kovin harmillisen ajatusmallinsa. Ja siksi yksinäisyydestä on tullut yhteiskunnallinen ongelma. On alettu uskoa siihen, että ”jokainen on oman onnensa seppä”, tai että ”yksinäistä ei saa pakottaa ihmisten seuraan”.

Hypoteesini pohjalta on myös helppo perustella, miksi vertaistuki saattaa joskus olla toimivampaa kuin koulutetun ammattilaisen apu: vertainen on jo kärsinyt sen saman kärsimyksen, joten defenssiä ei tarvita. Yksinäinen tulee kuulluksi eikä vastakkainasettelua muodostu ainakaan defenssimekanismien takia. Yksinäisen yksinäisyys ei ehkä ratkea, mutta yksinäinen voi saada hetkellisesti lohdutusta. Hypoteesini evidenssiksi esitän omat kokemukseni. Jokainen keskustelu yksinäisyydestäni eri tahojen kanssa on käynyt läpi melko lailla saman kaavan. Auttaja ottaa lähes heti vastakkaisen aseman, käy läpi erilaiset defenssimekanismit yksi kerrallaan, ja lopulta kun on yritetty puhua käytännön tason avusta, torjunta on ollut niin vahvaa, että kaikki ehdotukseni on tyrmätty jotenkin yhteiskunnallisesti sopimattomina tai jotenkin ”eettisesti kyseenalaisina”. Minä en ole koskaan päässyt auttajan omien defenssien läpi.

Mutta mitä asialle voi tehdä? Ihminen on ihminen, ja mitä ihmisen mielessä alitajuisesti tapahtuukaan ei ole tietoisesti hallittavissa. Sen sijaan samalla tavalla, kun yksinäisiä yritetään valistaa omissa mielensisäisissä prosesseissaan, olisi hyvä valistaa kaikkia auttajia tässä. Tätä alitajuista prosessiahan ei voi varsinaisesti estää, mutta siitä voi tulla tietoiseksi, ja käytännön tilanteissa aina ajatella, mitä sanoo, eikä sanoa, mitä ajattelee. Minä en tiedä, minkälaista koulutusta yleensä ihmisille annetaan, mutta koska oman kokemukseni mukaan tämä on jatkuvasti vastaan tuleva ongelma, niin tätä ei selvästi joko mielenterveydenhoidon alalla ole käsitetty, tai ainakaan koulutuksessa korosteta tarpeeksi.

Ei avun tarvitsijaa vastaan saa inttää, vaikka tämä olisikin lopulta väärässä. Pitää olla salakavalasti sokraattinen, ja keskustella avun tarvitsijan kanssa vilpittömästi asiasta, uskoen totuutena kaiken, mitä avun tarvitsija kertoo, ja jos todella osoittautuu, että ratkaisu löytyy avun pyytäjästä itsestään, sitäkään ei saa hänelle kertoa, vaan hänet pitää sopivasti valituilla kysymyksillä johdatella itse löytämään se. Ei mitään maan päällä vihata kuin totuutta, jos se ihmisten eteen väkisin ladotaan, mutta jos he itse sen sisältään löytävät, niin he vaalivat sitä yli kaiken. Ja jos vastaus yksinäisyyteen ei löydy yksinäisen itsensä sisältä, älköön kellään olko oikeutta kieltää sitä konkreettista apua, jonka hän tarvitsee. Ja konkreettista apua voi aina antaa.

Todelliset teot yksinäisyyden vähentämiseksi

Esitän tässä joitain konkreettisia tapoja auttaa yksinäisiä, joissa ei heti suljeta pois niitä onnettomia, joille lähestyminen ei ole mahdollista. Ne eivät ole varmastikaan ole ainoat mahdolliset tavat, mutta en minä toisaalta oikeasti tiedäkään, miten ratkaista tämä asia. Minähän tässä olen se, joka ei ymmärrä ihmissuhteiden muodostamista. Lähimpänä sitä, mitä nimenomaan ajan takaa todellisilla teoilla ovat ehkä tämä vapaaehtoisuuteen perustuva ”ystävätoiminta”, jossa ihmiset ilmoittautuvat vapaaehtoisiksi olemaan ”ystäviä” niitä tarvitseville. Palkattu tai vapaaehtoinen työntekijä sovittelee vapaaehtoiset ja yksinäiset keskenään. Se on askel kohti sitä todellista apua.

Tässä on ongelmana kuitenkin se, että sitä myöten saa herkästi lähinnä satunnaista kävelyseuraa, tai kahviseuraa, tai mitä lie. Hankkeen tarkoituksena ei ole ensisijaisesti löytää ihmisille elämänkumppaneita. Vain osalla yksinäisistä satunnainen seura on se todellinen taustalla oleva täyttymätön tarve. Näen ongelmana myös toiminnan epäsymmetrian. Lähtökohtana pitäisi olla se, että yritetään löytää todellista ystävää jonkin yhteisen piirteen tai tekemisen puitteissa, tai sitten elämänkumppania. Ei ole erikseen mitään ”avun tarvitsijaa ” ja ”vapaaehtoista”. Tärkeintä on kuitenkin se, että se palkattu työntekijä hoitaa käytännön asiat.

Tällaisia palveluja ei myöskään saa missään nimessä rajata millekään pienelle kohderyhmälle. Palvelujen tarkoitus on löytää ystävä tai elämänkumppani, ei vertainen tai tukihenkilö. Rajaamalla mahdollisia osallistujia pienennetään huomattavasti mahdollisuuksia oikeasti löytää haluamansa. Parempi se, että kaikki mahdolliset ystävää tai kumppania kaipaavat olisivat samassa palvelussa, myös ne, jotka muuten hakisivat ”itsenäisesti”. Olisi naurettavaa, jos palvelu toimisi niin, että etsitään kerrallaan viisi miestä ja viisi naista ja yritettäisiin muka parittaa nämä keskenään. Olen myös itse sitä mieltä, että tällaisten palveluiden pitäisi olla joko julkisen sektorin tai jonkin säätiön tai järjestön järjestämiä maksuttomia palveluita.

Nykypäivänä ei pidä olettaa, että ihmiset ovat valmiita antamaan korporaatioiden käsiin mitä tahansa tietoja itsestään, ja palvelun maksullisuus sulkisi pois köyhät, jotka ovat usein erityisessä syrjäytymisriskissä. Mikäli yksinäisyys halutaan nähdä todellakin samantasoisena ongelmana kuin sairastaminen, pitää siihen saada myös julkisen sektorin ratkaisu. Palveluita ei myöskään missään nimessä pidä sitoa niin sanottuihin sosiaalisiin medioihin. Se jättää heti monet palveluiden ulkopuolelle. Itse en käytä enkä tule koskaan käyttämäänkään sosiaalisia medioita.

Kolmannen osapuolen järjestämät tapaamiset

Itselläni rampauttavin ongelma on lähestymisen mahdottomuus, ja jos kukaan ei minua lähesty, niin olen jatkossakin ikuisesti yksin. Yhtälöstä pitää siis poistaa lähestyminen: jos joku muu järjestää tapaamisen toisen ihmisen kanssa, suuri osa lähestymiseen liittyvästä vaikeudesta on jo ratkaistu. Molemmat osallistujat tulevat tilanteeseen sillä oletuksella, että tarkoitus on viettää aikaa yhdessä ja ehkä saada selville, onko halua nähdä uudestaan. Joten, sen sijaan, että pidättäydyttäisiin siinä haitallisessa ajatuksessa, että ihmissuhteet ovat itse kunkin itse hoidettavia, tarvittaisiin kokonainen ammattikunta ihmisiä, joiden työnkuva olisi muiden konkreettinen auttaminen ihmissuhdeasioissa. En tarkoita tällä mitään parisuhdeterapiaa tai vuorovaikutustaitokursseja, enkä ”vapaaehtoisten” seuraa. Tarkoitan todellista, konkreettista, merkittävää apua todellisten, konkreettisten, merkittävien ihmissuhteiden muodostamiseen.

Verkossa toimivia sähköisiä palveluita tietysti on jo esimerkiksi elämänkumppanin hakemiseen, mutta niiden kautta hakeminen on aivan yhtä onnetonta kuin muutenkin, koska yhtä lailla niissä joutuu lähestymään, olkoonkin niin, että se tapahtuu tietoverkon kautta. Ei se, että jonkun kirjoittaman profiilin myötä lähettää tälle viestin ole yhtään sen vähempää lähestymistä kuin jonkun lähestyminen julkisella paikalla. Siksi tarvitaan kolmas osapuoli, jolla on sitten sitä ihmistuntemusta ja joka osaa paremmin järjestellä sen käytännön puolen. Eräs mahdollisuus tässä yhteydessä olisi se, että luodaan muiden ihmisten tapaamista varten aivan omanlaisensa yhteisö, joka kuitenkaan ei perustu omatoimisuuteen eikä itsenäisyyteen. Tämä voisi olla siis olemassa olevien elämänkumppanin hakuun tarkoitettujen sähköisten palveluiden kaltainen palvelu, jossa kuitenkaan ei ole ajatuksena se, että ihmiset kirjoittavat profiilin ja sen jälkeen lähestyvät toisiaan luettuaan toistensa profiileja, vaan profiilit tehtäisiin paljon tarkemmiksi, ja palvelun työntekijä (oli sitten kyseessä palkattu työntekijä tai vapaaehtoinen) sitten vertailisi ihmisiä keskenään (osin järjestelmän itsensä avulla, modernin algoritmiikan keinoin, ja osin oman tuntumansa pohjalta) ja järjestäisi tapaamiseen liittyvät käytännön asiat.

Lisäksi voisi jotain erityiskriteerejä, joiden pohjalta hakua voisi tarkentaa muutenkin kuin pelkkään elämänkumppanin hakuun. Jos esimerkiksi joku kaipaa ystävää jonkun harrastuksen pohjalta, työntekijä kartoittaa annettujen kriteerien pohjalta mahdollisia paikkoja mahdollisten ystävyyksien muodostamiseen ja perehtyy harrastukseen liittyvään toimintaan. Työntekijä voi käydä läpi erilaisia palstoja harrastuksen puitteissa kanssaharrastajien etsimiseksi. Työntekijä myös valmistelee mahdollisia tapaamisia avun tarvitsijan kanssa sovitusti. On varmasti paljon ihmisiä, joille lähestyminen ei ole ongelma, mutta jotka olisivat yhtä lailla kiinnostuneita tällaisesta palvelusta. Suomi voisi aivan hyvin toimia edelläkävijänä ja luoda ammattikunnan, jonka ainoa tarkoitus on todella löytää ihmisille ystäviä ja rakkaita. Ja minä painotan: tarkoitus ei siis ole ”auttaa löytämään” vaan todella ”löytää”.

Tällaisen ammattikunnan edustajat voisivat lisäksi auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua jo olemassa olevaan ihmissuhteeseen siten, että työntekijä voi toimia vaikkapa jonkinlaisena neuvottelijana (ei terapeuttina) ihmisten välillä. Oleellista tässä on se, että työntekijä tekee niitä konkreettisia asioita, mahdollisesti avun tarvitsijan kanssa, tai jopa puolesta. Apua ei saa rajata siihen, että vierestä ”opastetaan” ja ”kannustetaan”, koska koko palvelun lähtökohta on se, että itse toimiminen on avun tarvitsijalle todellinen mahdottomuus. Enkä minä ole nyt ehdottamassa mitään järjestettyjä avioliittoja, vaan sitä, että joku oikeasti auttaa arvioimaan ihmisiä, kun ei jokainen itse siihen pysty. Ja ollakseni hetkellisesti patologinen vastarannan kiiski, tai vaikkapa aito advocatus diaboli (paholaisen asianajaja), entä sitten, vaikka ehdottaisinkin järjestettyjä avioliittoja? Historiassa ne olivat yleisiä. Monessa paikassa maailmassa ne ovat edelleen yleisiä. Enkä tarkoita mitään pakkoavioliittoja, joissa kohteet itse eivät voi vaikuttaa asiaan. Suomessa kaikesta tällaisesta on kuitenkin luovuttu. Yhteisöllisyyttä ei enää ole.

Ja mikä on lopputulos? Suomalaiset eivät ole koskaan olleet niin yksinäistä ja onnetonta kansaa. Herätkää ja nähkää se yhteys!

Henkilökohtainen avustus ystävän tai kumppanin etsimiseen.

Vaihtoehtoisesti voi tietysti käyttää jo olemassa olevia tapoja ja järjestelmiä, joita ystävien tai kumppanin hakuun käytetään, mutta sen sijaan, että yksinäinen jätettäisiin yksin asian kanssa epämääräisen elämäntaito-oppaan kanssa, työntekijä tekisi yksinäisen kanssa ja puolestakin niitä asioita, joita vaaditaan ihmissuhteen muodostamisen alussa. Yksinkertaisimmillaan tämä voisi olla verraten matalan kynnyksen toimintaa, jossa työntekijät auttaisivat ihmisiä verkossa toimivien ystävän- tai elämänkumppaninhakupalveluiden käytössä. Käsittääkseni ihmiset kyselevät ystäviltään tai tutuiltaan neuvoa tällaisten palveluiden käytössä. Joillakuilla ei kuitenkaan ole ketään, jolta kysyä. Toiminta olisi siten lähinnä sellaista, että työntekijöillä olisi tietoa näistä eri palveluista ja niiden käytöstä, ja voisivat kertoa hyvin yksityiskohtaisesti, miten niitä käytetään ja auttaisivat sitten esimerkiksi vaadittavien profiilien laatimisessa ja neuvoisivat, miten sitten pääsee alkuun ihmisiin tutustumisessa ja mahdollisesti antaisivat hyvinkin tilannekohtaista tukea.

Ihmistuntemuksen asiantuntijat muussa toiminnassa.

Edellä esittelin ajatuksen siitä, että tarvittaisiin ammattikunta ihmisiä, joilta vaaditaan ihmistuntemusta ja erityisiä sosiaalisia taitoja auttamaan toisia tutustumaan toisiinsa. Tällaisten asiantuntijoiden käyttö muun toiminnan yhteydessä voisi olla erityisesti toimiva lähtökohta. Ajatus on se, että asiantuntija olisi johonkin harrastetoimintaan liittyvässä ryhmässä mukana ja osallistuisi sinänsä itse toimintaan, mutta samalla tutustuisi aktiivisesti muihin toiminnan osallistujiin ja yrittäisi tämän pohjalta auttaa samanhenkisiä ihmisiä tutustumaan toisiinsa ja sitä kautta luomaan ystävyyksiä, tai, koska se on tässä minun esseessäni ehkä se jopa minun kannaltani epätoivoisempi puoli, jopa niitä romanttisempia ihmissuhteita, ehkäpä kahdenkeskistä tapailua yhteensopivaksi näkemiensä ryhmäläisten välillä ehdottaen tai tarvittaessa järjestäen.

Kun ottaa huomioon ainakin omien vaikeuksieni laadun ihmisten kanssa toimimisessa, asiantuntijan rooli ei voi olla lähinnä kannustava ja rohkaiseva, koska kuten aiemmin totesin, itse pidän kannustusta lähinnä turhauttavana ja nöyryyttävänä. Sen sijaan asiantuntijan pitäisi olla tietyllä vilpittömällä ja rehellisellä tavalla hieman inhan tuttavallinen ja kysyä ja ehdottaa asioita varsin suoraan, koska se vaikeimmasta yksinäisyydestä kärsivien joukko todella tarvitsee sellaista.

Helpoin tapa toteuttaa tällainen olisi luultavasti se, että järjestettäisiin ryhmämuotoista toimintaa, jossa ryhmän tavoite on aivan jokin toinen, esimerkiksi erilaiset liikuntaryhmät tai muu vapaa-ajan toiminta, oli se sitten käsityötä, taideharrastusta tai vaikka lautapelaamista. Oleellista on se, että on jokin osallistujia yhdistävä tekijä ja mielekästä toimintaa. Tässä voisi lisäksi hyödyntää jo olemassa olevia ryhmiä, kuten erilaiset kerhot tai kaikenlainen vertaistoiminta. Tätä työtä ei pitäisi kuitenkaan rajata pelkästään vammaisten tai sairaiden erilaisiin vertaisryhmiin, vaan sen pitäisi ulottua mahdollisimman monenlaiseen toimintaan; eikä sitä pitäisi rajata mihinkään ikäryhmiin (kuten nuorisotoimintaan), koska samoja ongelmia voi olla kaikenikäisillä.

Näiden asiantuntijoiden olemassaolo mahdollisesti laskisi myös yksinäisten ja syrjäytyneiden kynnystä lähteä mukaan erilaiseen toimintaan, koska kynnys osallistua sosiaaliseen toimintaan voi olla ylitsepääsemätön, mikäli ei koe pienintäkään toivoa, että sen sosiaalisen toiminnan pohjalta voisi saavuttaa ihmissuhteita. Tämän nimenomaisen ehdotuksen saattaisi joku turhantärkeilijä tyrmätä täysin ajattelematta siksi, että luokittelisi sen epäeettiseksi manipuloinniksi ja yksityisyyden loukkaamiseksi. Se on kuitenkin sellaista toimintaa, jota käsittääkseni monessa kaveripiirissä tapahtuu muutenkin (jos kohta sitten enemmän muissa kulttuureissa kuin Suomessa). Kaverit tukevat toisiaan ihmisiin tutustumisessa tai saattavat pyrkiä järjestämään jollekin kaverilleen romanttistakin seuraa.

Onhan television monissa ihmissuhdedraamaohjelmissakin muodostunut jopa kliseeksi jonkun henkilön turhautuminen jatkuviin sokkotreffeihin. Monen yksinäisen ongelma on kuitenkin se, että sellaista kaveripiiriä ei ole, eikä sellaiseen kaveripiiriin ole mahdollista pelkällä tahdonvoimalla päästä. Moni yksinäinen varmasti laskisi sellaisen ”asioihin sotkeentumisen” taivaan lahjaksi, kuin Herran enkeli olisi taivaasta laskeutunut ja antanut hänelle silkkiliinaan käärittynä jotain korvaamattoman arvokasta. Jos jotain, on äärimmäisen epäeettistä kieltää tämä mahdollisuus yksinäisiltä. Sitä paitsi mikään ei estä sitä, että ryhmään osallistujille tehdään selväksi, että joukossa on vapaaehtoisia luomaan ryhmähenkeä ja auttamaan kaverien löytämisessä.

Hankkeet introverttien tasa-arvon puolesta

Edellä ehdottamissani mahdollisuuksissa olisi tärkeää tehdä samalla kaikki mahdollisimman näkyväksi. Tehdään ihmisille selväksi, että tämä on tervettä ja hyödyllistä ja tarpeellista toimintaa ja kaikkien eduksi, ja että kaikkien ei todellakaan tarvitse olla ekstroverttejä tai kituuttaa yksin. Toiminta pitää myös esittää siten, että se kuuluu kaikille, eikä ole sidottu vain vammaisten tai vähäosaisten auttamiseksi, koska se vaan leimaa heitä entisestään. Tämä pitäisi yleistää myös yleiseksi hankkeeksi. Se, että ihmisten lähestyminen jätetään puhtaasti jokaisen omalle vastuulle on yhtä tasa-arvoista kuin laki, joka kieltää niin kerjäläistä kuin kuningastakin nukkumasta siltojen alla: se asettaa teknisesti kaikki samanveroisiksi, mutta se ei voi olla aidosti tasa-arvoinen, mikäli ihmiset eivät ole muillakin tavoin samanveroisia. Introvertillä ja ekstrovertillä ei ole sama lähtökohta sosiaalisessa kanssakäymisessä, tai välttämättä arvomaailmakaan. Yksinäisen olo vain pahenee, kun rivien välissä jankutetaan, että on hänen oma vikansa, että hän on yksinäinen. Monen vammaisen tarve jää toteutumatta, koska auttaminen nähdään muka moraalisesti arveluttavana.

Pidemmällä tähtäimellä olisi siis tärkeää katkaista tämä yhteiskunnallinen syöksykierre, joka tähän kasvavaan yksinäisyysongelmaan on johtanut. Introverttiys ei ole mikään sairaus, joten sitä on lakattava ”hoitamasta” sellaisena. Se ei ole vika, joka pitää kitkeä ihmisestä kuin rikkaruoho pihasta. Se, että loputtomasti yritetään muuttaa introvertit ekstroverteiksi on aivan yhtä moraalitonta kuin ihmisen seksuaalisuuteen puuttuva konversioterapia. En sano, että vuorovaikutuskursseja ja vastaavia ei pitäisi järjestää, mutta niitä ei pidä tarjota ainoana vaihtoehtona yksinäisen auttamiseksi. Ei kaikkien pitäisi tarvita olla supliikkimiehiä, yhtään sen enempää kuin kaikkien pitäisi olla matemaatikoita. Se, että uusien ihmissuhteiden luomisesta yritetään tehdä samanlaista epätervettä kilpailua kuin kaikesta muusta tässä maailmassa osoittaa vain tämän maailman itsensä sairauden.

On lopetettava yksinäisten syyllistäminen omasta yksinäisyydestään. Se on sortoa ja väkivaltaa. Kansan tietouteen on saatava myös se ajatus, että kaikki eivät pysty eivätkä halua olla itsenäisiä ja ulospäin suuntautuneita. Yksinäisen auttaminen, kun hän apua tarvitsee, pitäisi nähdä jalona ja hyödyttäväisenä asiana, ei pöyristyttävänä yksinäisen asioihin puuttumisena. On varmasti paljon niitä, jotka haluaisivat, että heidän asioihinsa puututtaisiin.

Ihmissuhteissa kun kuitenkin on aina osana kaksi ihmistä, ja ihmissuhteen toimiminen vaatii sitä, että molemmat osapuolet ovat siinä mukana. Vastuuta ei siis voi jättää pelkästään yhdelle osapuolelle. Yleisessä yksinäisyyskeskustelussa kuitenkin tehdään näin lähes poikkeuksetta: yksinäisen pitää oppia, yksinäisen pitää lähestyä, yksinäisen pitää olla rohkea. Yksinäisen pitää tehdä sitä ja yksinäisen pitää tehdä tätä. Tämä ei ole symmetristä. Miksi siltä mahdollisen ihmissuhteen ”toiselta” ei tässä vaadita mitään?

Missä ovat hankkeet sen puolesta, että ihmiset, joilla menee hyvin ja joille sosiaalinen vuorovaikutus ei ole niin vaikea, lähestyisivät rohkeammin muita? Missä on hyvinvoivan vastuu yksinäisyyttä vähennettäessä? Pahoinvoivalla ei ole voimaa ottaa vastuuta. Miksi sosiaalisesti luonnostaan aktiivisia ei kannusteta ”lähestymään rohkeasti” vähemmän aktiivisia? Jotkut paukuttelevat henkseleitään, kun heillä on niin ja niin paljon ”ystäviä” sosiaalisissa medioissa, mutta kuinka monta ihmistä he ovat lähestyneet konkreettisesti, todellisen fyysisen kohtaamisen myötä?

Aktiivisemman yhteisötoiminnan kehittämisestä

Monelle yksinäiselle on hyvin vaikeaa päästä osaksi jonkinlaista yhteisötoimintaa, oli kyse sitten vaikkapa jostain harrastustoiminnasta, ja ongelma muodostuu jo käytännön tasolla. Passiivinen yhteisöllisyys, jossa yhteisö ”tarjoaa mahdollisuuksia”, joihin yksinäisen pitäisi ”tarttua” jättää yksinäisen edelleen varsin yksin. Yhteisöllisyyden pitäisi olla yhteisön itsensä osalta aktiivista: yksinäistä pyydetään mukaan ja toiminnassa pidetään aktiivisesti mukana kyselemällä, ehdottamalla, lähestymällä. Vastuu yhteydenpitoon olkoon yhteisöllä. Yhteisön velvollisuutena pitäisi olla etsiä yksinäisiä, ei päinvastoin. Vastaavasti toiminnassa ei ole tasa-arvoista sekään, että yhteisössä kaikille annetaan näennäisesti mahdollisuus saada oma äänensä kuuluviin; kaikilla kun ei ole kovin kuuluva ääni. Siksi pitäisi tasa-arvon nimessä lähestyä niitä hiljaisia, ja kysyä.

Mitä tulee yksinäisten aktiiviseen etsimiseen, niin tiedän kyllä, että tällainen yhteisö ei voi kovin realistisesti lähteä ihmisten ovikelloja soittelemaan ja kyselemään jokaiselta ihmiseltä Suomessa, ovatko kiinnostuneita kyseisen yhteisön toiminnasta (vaikkakaan en näe, että sellaistakaan äärimmäisyyttä saisi moraalisista syistä tyrmätä, niin kuin moni tuntuu tekevän). Sen sijaan yhteisöllisyys voisi näkyä sellaisena matalan kynnyksen kompromissiratkaisuna, että ihmiset voisivat jossain maksuttomassa, julkisessa palvelussa listata mahdollisia kiinnostuksenkohteitaan (joskin ilman, että näitä tietoja levitettäisiin markkinointitarkoituksiin, mikä on nykypäivän riettaus), joiden pohjalta sitten erilaiset kerhot tai muut yhteisöt voisivat ottaa yhteyttä. Tällöin yksinäisen työ olisi pienempi ja kynnys lähteä mukaan samoin, koska riittäisi kirjoittaa se yksi lista – toisin kuin tällä hetkellä, kun yksinäisen pitää etsiä jokainen mahdollinen yhteisö aivan ihan itse ja yksinään, mihin olemassa olevien sosiaalipalveluiden kautta ei yleensä saa kovin paljon käytännön apua, ja sitten pitää yksinäisen vielä ottaa siitä toiminnasta selvää, selvittää kulkuyhteydet ja niin edelleen.

Onko ihme, että yksinäiset eivät jaksa, kun se yhteisöllisyyden mahdollisuuskin vaatii tolkuttoman määrän etsiväntyötä jopa silloin, kun se yhteisö on heitä varten erityisesti järjestetty, eikä se edes takaa apua yksinäisyyteen, jos yhteisö ei olekaan sopiva? Se, että yhteisöllä on joku vastaava hoitamaan tällaiset yksinäisten ”kutsunnat”, vähentäisi kokonaistyömäärää kaiken kaikkiaan huomattavasti, ja etenkin niiltä, jotka ovat todennäköisesti jo valmiiksi voimattomia: yksinäisiltä, ja etenkin syrjäytyneiltä.

Ja sitten siellä yhteisössä itsessään, mikäli sen tarkoitus on samalla auttaa siihen vaikeimpaan yksinäisyyteen, pitäisi yhteisön keinoin auttaa jäseniään luomaan merkityksellisempiä, yksityisempiä ihmissuhteita keskenään. Ei vain osana yhteisöä, vaan henkilökohtaisemmin, kuten aiemmin esitin. Minulle on nimittäin kyllä ajoittain ehdotettu erilaista toimintaa erinäisissä ryhmissä, joihin joihinkin myös osallistuin. Muutaman kerran olen omatoimisestikin osallistunut tällaiseen toimintaan. Lopulta kuitenkin yritykseni ovat toivottujen uusien ihmissuhteiden kannalta päätyneet pettymykseen, vaikka toiminta itsessään olisikin ollut sinänsä kivaa (ihan aina se toimintakaan ei ole ollut kivaa).

Ei sellaiseen toimintaan osallistuminen edesauta ihmissuhteiden muodostumista, jos osallistujat eivät kuitenkaan lähesty toisiaan. Pelkkä mahdollisuus ei siis riitä, tarvitaan muutakin.

Rahoituksesta

Ihmisen kärsimykselle ei voi eikä saa antaa rahallista arvotusta, mutta tässä joitain ajatuksia, mikäli halutaan tyrmätä koko ajatus yksinäisten auttamisesta siksi, että se olisi muka liian kallista esimerkiksi esittämässäni muodossa. Ensimmäiseksi voi tietysti sanoa, että taloudellisesti yksinäisyys ei kannata ketään. Tilastot näyttävät myös, että pelkkä valistus ja rohkaisu ei selvästi riitä.

Mitä tämä ongelma itsessään jo maksaa? Onko yhteiskunnallisesti parempi, että yksinäiset viettävät vuosia terapiassa tai käyttävät yhteiskunnan varoja erinäisiin lääkityksiin hoitaakseen kroonista masennusta yksinäisyytensä vuoksi? Vuosia kestävä hoito mielenterveyspuolella voitaisiin ehkä välttää kokonaan, jos yksinäiselle löydettäisiin muutamassa kuukaudessa ystäviä tai elämänkumppani. Ja mitä maksaa se, että annetaan ihmisen syrjäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle ja menettää kyseisen ihmisen mahdollinen työpanos yhteiskuntaan vuosikymmeneksi kuin kuluttaa miestyökuukausi sen syrjäytymisen estämiseksi?

Yhteenveto

Yksinäisyys sattuu. Kaikkein eniten sattuu se, että sisälläni on loputon tarve rakastaa ja kokea läheisyyttä, eikä minulla ole sitä mitään keinoa täyttää. Haluaisin tehdä jonkun ihanan naisen onnelliseksi. Se halu on rakennettu minuun sisään. Minuun ei ole rakennettu sisään mahdollisuutta toteuttaa sitä halua. Yhteiskunnasta sen sijaan tuntuu puuttuvan halu oikeasti tehdä todellisia, konkreettisia tekoja yksinäisten, ja erityisesti rakkautta kaipaavien kärsivien ihmisparkojen eteen. Mikään määrä valistusta ei voi korvata yhtä todellista tekoa. Minä olen edellä yrittänyt epätoivoisesti kuvata edes jotenkin sitä, millaista apua tarvitsisin, ja miksi. Minulla ei silti riitä usko siihen, että tämänkään kirjoituksen myötä sellaista apua voin saada. Nyky-yhteiskunta on tehnyt sosiaalidarwinismista ihanteensa. Hyvinvointivaltio on mennyttä.

Minä en itse jaksa tällaista enää kovin kauaa. Minun mielenterveyteni on melkein jo täysin mennyttä. Odotan lähinnä sitä päivää, kunnes saan psykoosin. Mieluummin ottaisin sen oman rakkaan.