Matkani rakkauden ytimeen

Meillä ei vielä ole Diagnoosia, mutta tiedän, että se tulee. Olen laskenut pisteet, tutkinut tähän mennessä kirjoitetut paperit, etsinyt lausuntojen selvitykset verkosta.

Haluan olla Diagnoosin edellä, tietää sitä enemmän ja jahdata sen nurkkaan tuntemalla sen läpikotaisin. Niin toimin ennenkin. Kun appeni sairastui syöpään, kahlasin läpi englanninkieliset lääketieteelliset artikkelit, selvitin tutkimustuloksia, ennusteita, lääkevaihtoehtoja, todennäköisyyksiä. Toimin kuin salapoliisi, joka etsii johtolankoja päästäkseen syyllisen jäljille, taltuttaakseen rosvon, joka yrittää viedä meiltä jotain pois. Silloin rosvo oli selvärajaisempi. Ne olivat syöpäsoluja, jotka tekivät hyökkäyksen terveeseen kehoon. Ne olivat ylimääräisiä, turhia, pois ajettavia.
Oli sytostaatit, oli sädehoito, oli klinikat, lääkärit. Oli keho, josta otetaan paha pois, jota työstetään tieteen keinoin, tykitetään tunkeutuja heikoksi.

Tehtävä on selvä, kaikki tietävät sen ja osaavat sen toteuttaa. Kukaan ei sano, että minä aiheutin syövän. Ei vihjaile tai töksäytä suoraan, että toimin väärin ja siitä kaikki tämän johtuu. Kukaan ei sano syöpäpotilaalle, että kasvatuksesi takia sait tämän. Kaikki katsovat osaa ottaen, eivät pois työntäen. Hyvät ovat samalla puolella. Paha on paha meille kaikille, meille kaikille yhteinen pelko, tasaveroinen uhka.

Nyt kaikki on epäselvempää. Ei ole mitään ylimääräistä, väärää. On vain erilaista. Mikään ulkopuolinen ei ole tehnyt hyökkäystä, vaan kaikki on juuri niin kuin pitää. Mutta ei kuitenkaan ihan, ei kaikilla mittareilla, ei kaikkien mielestä.
On jotakin, mikä ei toimi niin kuin maailma meidän ympärillämme. Jokin evoluution alkuhämärissä meihin istutettu työntää itseään esiin liikaa, liian kovalla voimalla. Se tekee sinusta luonnonvoiman, joka pyyhkii ylitseni, puhaltaa minun loogisesti järjestetyn maailmani tuhkaksi.

Se jokin ei sovi tähän maailmaan, tähän paikkaan maailmassa, tähän pohjoiseen yhteiskuntaan, jossa ei ylireagoida, jossa ei pelätä liikaa, jossa osataan olla rivissä, noudatetaan ohjeita, ei uhmata, ei nousta esiin joukossa, ollaan harmaita harmaassa maisemassa monta kuukautta vuodessa. Väistämättömällä voimalla evoluution alkuhämärä työntää tähän tieteen järjestämään tasaiseen maailmaan jotain siihen epäsopivaa. Jotain, jota en tunne, jotain, josta ei saa otetta ja joka ei järjesty kuten Minun maailmani järjestyy. Minun maailmassani numerorivistö tehdään vasemmalta oikealle, rivi riviltä. Aina. Vasemmalta oikealle.

Tässä toisessa maailmassa, sinun maailmassasi, tuttujen numeroiden joukko järjestyy käärmeenvartaloksi, joka kulkee paperilla kiemurrellen laidasta toiseen. En ole koskaan nähnyt sellaista, en ole osannut kuvitella, että tutun maailmani voisi järjestää myös niin. Voisin katsoa käärmeenvartaloa ilahtuneena, osoituksena jostakin ainutlaatuisesta, avarasta, uudesta, rajoja rikkovasta luovuudesta. Juuri sellaisesta, jota tämä maailma erilaisten inspiraatiopuhujien tulevaisuudessa tarvitsee.

Mutta minulle käärmeenvartalo on vierauden mutkitteleva polku, osoitus siitä kuinka kaukana olemme, kuinka tavoittamattomissa maailmamme ovat toisistaan, kuinka käsittämätön sinä minulle olet. Ja kuitenkin samaan aikaan olet läheisempi kuin kukaan, olet täysin tuttu. Olet minusta syntynyt, syyskuun 11. päivänä. Päivänä, jona yksi meidän tuntemamme turvallinen maailma romahti. Mitä ironiaa. Mitä maailman alkuhämärä haluaa minulle kertoa, kun järjestää tämän näin.

Huudan sisälläni tuskaista kysymystä: Miten minusta on tullut ulos käärmeenvartalon kokoaja – luonnonvoima, joka noudattaa omia lakejaan, joka kaataa minut, lyhistää minut, kadottaa minut itseltäni, sekoittaa käsitykseni maailmastani ja ihmisestä. Miten ikinä voin löytää tien sinun luoksesi? Miten voin olla riittävä sinun äidiksesi? Tarpeeksi tuodakseni sinulle sen kaiken turvan, jonka tuskaisesti haluaisin sinulle tuoda. Ja samalla sinä litistät minut, painat itsesi minuun liian kiinni, murskaat hyvät aikeeni hyppäämällä voimalla syliini, tukahduttamalla hengitykseni. Tulemalla lähelle työnnät minut pois.

Tiedän, etten koskaan saa tietäsi riittävän sileäksi. Minä haluaisin tasoittaa maaston, jota astut. Karsia siltä kaikki esteet, ohjata sinua niin, että osaat kulkea tätä meidän asettamaamme polkua.  Ohjaan sinua katsomaan, kuinka tuosta kulkemalla, juuri näin tekemällä pääset sinne, mihin me sinun haluamme kulkevan. Sinä puret varpaankynsiäsi, pyörität sormissasi kynnenpaloja, paperinpaloja, kuminpaloja. Ei tämä minun tieni sinua kiinnosta.

Se tyrmistyttää minua. Haluaisin huutaa sinulle, että sinun pitää tehdä, mitä minä sanon. Muuten et tule selviämään tässä maailmassa. Sinun pitää oppia tietyt asiat, käyttäytyä tietyllä tavalla, muuten elämässä käy huonosti.  En huuda niin, koska olet lapsi, koska osaan hillitä itseni. Kehoni kireydestä pystyt silti varmasti lukemaan sen kaiken.
Se on hirveää. Myöhemmin mietin omia oletuksiani ja omia vaatimuksiani. Rakastan sinua ja silti vaadin sinua muuttumaan, vaadin sinua vastaamaan ystävällisyyteeni samalla mitalla. Vihaisimmillani ajattelen, että käyttäydyt niin huonosti, ettet ansaitse rakkauttani, että vain jalouttani rakastan sinua, vaikka toimit tavalla, jolla ei ole oikeutettu rakkauteen.

Millainen ihminen ajattelee tuolla tavalla? Miten voin ajatella tuolla tavalla ja mitä oikeastaan on rakkaus? Onko olemassa ansaitsematonta rakkautta ja millaista se on? Onko jollekin helppo rakastaa toista asettamatta vaatimuksia, rakastaa ilman, että rakkautta ansaitaan teoilla? Ja juuri se on rakkauden ydin. Voida rakastaa toista ilman, että rakkautta on ansaittu, ilman oletuksia vastarakkaudesta, ilman tarvetta määritellä toinen, ilman tarvetta muuttaa toista.
Tämä on se matka, jolle olet minut ohjannut, matkalle rakkauden ytimeen, mittaamaan omaa ihmisyyttäni, omaa kykyäni rakastaa pyyteettä.
—
Vain harvoin näen sinut kaukaa. Yleensä olet liian lähellä, olet painona kaulassani, selässäni, sylissäni, äänenä koko talossa, tahtosi kumuna mielessäni. Häivähdyksenä jokaisessa hetkessä.

On aamu, jolloin lähden töihin, kävelen bussipysäkille, astun bussiin ja vajoan bussin istuimeen. Ajamme tuttua tietä, olen aamusta raukea, hetken omassa maailmassani. Bussin ikkunasta näen sinut kimaltavassa lippiksessäsi matkalla kouluun. Lippiksen päällä olevat kirkkaat karvatupsut heiluvat ilmassa, jalassasi suosikkihoususi, aamulla pyykkikorista kaivetut, reppusi liian suuri.

Olet hauras, kevyt, niin pieni ja niin kaukana, etten ole varma katsonko kuvaa samasta lapsesta, joka yleensä täyttää maailmani. Mietin, miten noin pieni voi olla niin suuri, miten voimasi voi olla niin valtava. Vai olenko minä heikko, hetkeksi kysymys hiipii mieleeni.

En vielä osaa aavistaa, että sinäkin olet minussa. Sinun vaativuudeksi nouseva haurautesi on osa minua. Sinun evoluution alkuhämäristä nousevat pelkosi ja herkkyytesi ovat minussakin, mutta monien kerrostumien alla. Kaiken sen alla mitä meille on oikeaksi opetettu.

Sinä olet minulle tienraivaaja kaikkeen siihen. Sinä pieni ihminen glitter-lippiksessäsi kannat mukanasi avaimia uuteen maailmaan.