Miksi en opi?
Peruskoulussa tein töitä vähintään triplasti muihin verrattuna. En ymmärtänyt miksi tieto ei vain siirtynyt päähäni. Miksi en muista muuta kuin kuvat oppikirjasta? Lunttaamisen houkutus oli suuri, varsinkin englannin tunneilla. Muutaman kerran katsoin luokkalaiselta, mitä hän oli vastannut, ja kirjoitin samat asiat omaan paperiin.
Se suuri pettymyksen tunne, kun opettaja palauttaa kokeen ja tulos on 7. Vaikka omasta mielestä meni hyvin, tein töitä ja olin varma, että saisin edes 8.
Jatkoin kovaa työtä, äidin painostuksella. Hän ei tiennyt mistä ongelmat johtuivat. Hän luuli, että olen vain laiska, tai siltä minusta tuntui. Jaksoin ponnistella koko peruskoulun ja sain hyvän päättötodistuksen. Se ei kuitenkaan tullut ilmaiseksi. 7. luokalla olin yksinäinen, enkä jaksanut panostaa enää samalla tavalla. Väsyin, joten lopulta uupumus ja masennus alkoivat vaivata. Koko yläkoulun ajattelin, että tämä on vain minun syytäni. Syytin itseäni laiskaksi ja huonoksi opiskelijaksi.
Yksinäisyys ja syrjintä eivät auttaneet. Samat naamat olivat olleet jo päiväkodista asti. He olivat tehneet päätöksensä minusta jo aikoja sitten. Se tarkoitti, että en sopinut porukkaan, vaikka mitä tekisin.
Ehkä jossain kohtaa 7. luokalla aloitin terapian. Siellä terapeutti epäili ADD:tä. Aluksi en halunnut uskoa sitä, joten kieltäydyin testeistä.
Kahdeksas luokka meni todella huonosti, en jaksanut mitään. 9. luokalla ajatus, että pääsisin pois koulusta, pois samojen naamojen luota, motivoi opiskelemaan sen verran että päättötodistus oli hyvä.
Kuitenkin olin eksyksissä ja epävarma enkä tiennyt mihin lähteä, joten menin oman kylän lukioon. En pärjännyt siellä alkuunkaan. Numerot vain laskivat laskemistaan. Masennus ja itseviha ottivat vallan. Jossain kohtaa terapeuttini otti ADD-asian uudestaan puheeksi. Pääsin testeihin ja se todettiin minulle.
Se helpotuksen tunne, kun ymmärsin, ettei tämä vika ollutkaan minun. En voinut asialle mitään.
Se tunne, kun koin ensimmäistä kertaa elämässäni, että voin keskittyä. Sitä en unohda koskaan.