Missä ovat ne aikuiset joilla on avain?

Saamme usein lukea lehdistä ja someryhmistä, kuinka lapsemme ei saa apua ja tukea, ei tehdä tutkimuksia, kaikesta saa tapella, eikä mikään mene helpolla maaliin. Lasta, jolla on neuropsykiatrisia haasteita, ei tutkita, kun kukaan ei kuuntele meidän vanhempien hätää tai huolta, joka tulee varhaiskasvatuksesta tai koulusta. Kaikki jätetään vaan auki.

Entä ne tilanteet, joissa asia on niin, että perhe ei näe ongelmaa tai he näkevät ongelman, mutta eivät ymmärrä eivätkä tiedä miten toimia, eivät osaa ajatella asiaa, eivät ehkä hyväksy, että minun lapsellani olisi jotain? Mitä tässä tilanteessa kuuluisi tehdä, kuka ottaa lapsesta vastuun, kuka tekee päätökset lapsen edun mukaisesti? Asia ei kuulu lastensuojelulle: vaikka ehkä sieltä pitäisikin saada apua niin ovatko sosiaalityöntekijät perehtyneet neuropsykiatrisiin haasteisiin? Lastensuojelu ei juuri neuvo nepsyhaasteissa. Päiväkoti tekee pitkän selonteon lapsen haasteista, unohtamatta vahvuuksia. Päiväkoti saattaa tehdä jopa useammankin selvityksen lapsen haasteista eri tahoille.

Kun lapsi pääsee tutkimuksiin neurologian yksikköön, häntä arvioi ja tutkii neurologi, toimintaterapeutti, fysioterapeutti, puheterapeutti ja mahdollisesti psykologi. He toteavat, että ongelmia on mutta perhe ei näe, että mitään haasteita ja ongelmia olisi. Miten lapselle käy? Hän jää tyhjän päälle, hän on aivan samassa tilanteessa kuin aiemminkin, varhaiskasvatuksessa mietitään mitä tehdä, miten tukea tätä lasta, kun ei ole apukeinoja. Varhaiskasvatuksessa on päteviä opettajia, hoitajia ja avustajia, jotka ovat perehtyneet myös nepsyongelmiin, mutta heiltä puuttuu tuki ja ehkä myös lapselta diagnoosi, jonka avulla voisi lasta tukea ja auttaa.

Pitääkö varhaiskasvatuksen henkilökunnan kuluttaa itsensä loppuun pitelemällä lasta, tekemällä hänen eteensä parhaansa, vaikka todellisuudessa se on aivan turhaa.  Voisi sanoa, että henkilö tekee työnsä vain niin hyvin, että lapsi selviytyy päivistä ja tilanteista eli on niin sanottu selviytymishaaste koko varhaiskasvatuksen ryhmälle, vaikka henkilökunnalla olisi antaa enemmänkin osaamisestaan. Mitä lapselle tästä kaikesta jää tai mitä hän saa? Lapsi, jolla on monenlaisia haasteita, hänellä ei ole ehkä ketään turvallista aikuista, aikuista, joka häntä tukee ja kannattelee, auttaa, sanottaa, on se henkilö jolle lapsi uskaltaa näyttää tunteensa. Onko se lapselle silloin turvallinen kasvuympäristö, kun kukaan ei ota hänestä suoranaista koppia?

Perhe tarvitsee näissä tilanteissa apua ja tukea ja selityksiä ja sanotuksia sille, mitä nämä eri diagnoosit ovat, mitä ne tarkoittavat ja miten eri lomakkeita täytetään. Mitä lomakkeiden kysymykset oikeasti tarkoittavat: esimerkiksi kun kysytään, puhuuko lapsi paljon. Perhe voi vastata kyllä, mutta jos viisivuotias lapsi puhuu kymmenen sanaa – onko se silloin paljon ja riittävästi tuon ikäiseltä lapselta? Mutta jos perheellä ei ole verrokkiperhettä, eivätkä he näe toisia lapsia tai näiden kehitystä, ei tietenkään perheeltä voida olettaa, että he osaavat vastata oikein. Entä kun mietitään eri diagnooseja esimerkiksi ADHD, aistisäätelyn ongelmat, autismikirjon piirteet, Touretten oireyhtymä, kehityksellinen kielihäiriö jne.: ymmärtääkö perhe näitä? Perhe tarvitsee tähänkin ihmisen, joka selittää ja kertoo selkeästi ja mitä nämä ovat ja pitävät sisällään.

Voisiko tämä JOKU aikuinen olla meille se suuri apu ja tuki? Olla avain lukkoon, kun apua tarvitaan niin perheessä kuin varhaiskasvatuksessa ja koulutoimessa. Voisiko tämä JOKU aikuinen olla lapselle se oikea avain tulevaisuuden lukkoihin? Voisiko tämä JOKU olla lapsen kehityksessä tärkeä avain onnellisempaan vaikkakin haasteelliseenkin tulevaisuuteen?