Nepsyarki, se ihanan haastava ja herkästi leimahtava
Joka arkiaamu kello pärähtää soimaan 5.45. Saisin nukkua vartin pidempään mutta AAMUKAHVI, kuka ilman sitä haluaa herätä. Sen jälkeen herätä 6.00 nepsyt. Herra 10 v:llä kestää pukeminen noin 20 minuuttia plus ulkovaatteet. Saat olla kellottamassa aikaa, jotta hän ehtii taksiin. Neiti 7-vuotias taas pukee sadasosasekunnissa ja tulee keittiöön kytikselle, hän siis odottaa Concerta-lääkkeen saamista. Lääke, joka otetaan aina pukemisen jälkeen. Poika taksiin ja tyttö päiväkotiin. Ai niin, tyttö muistuttaa Herra Hakkaraisesta, ei kun rappukäytävässä takaisin. Tässä tyttö alkaa hepuloimaan ja kiukuttelemaan, enkä äitinä aina muista, onneksi tyttö osaa kertoa mikä unohtui.
Siitä reippaasti autoon ja päiväkotia kohden. Autossa on hiljaista, JES. Koko aamun sainkin kuulla selityksiä muumeista, kuusta, tähdenlennosta, siitä kuinka kengät ovat eteisessä sekaisin. Päiväkodin pihalla tarkastellaan tytön kanssa, näkyykö kuu ja tähdet, tänä aamuna ei näkynyt. Soittamaan ovikelloa, tyttö ovesta sisään. Kiitos koronan, vanhemmat eivät saa mennä päiväkotiin sisälle.
Ei kun autoon ja radio täysille, täytyy tuulettaa aivot ja hakea energiaa töihin. Automatkat yksin ovat sitä OMAA AIKAA, parasta sellaista. Töihin ajan vartin. Näen ihanat työkaverit ja hoitolapseni. Nautin, vaikka työni onkin erityislasten kanssa olemista noin pääasiassa. Työpäivääni mahtuu haasteita, hektisyyttä, mutta myös iloa ja onnistumisia, aitoja kohtaamisia ja vuorovaikutuksellisia hetkiä lasten kanssa.
Työpäivä on ohi kello 15.30, taas autoon ja poppi täysille. Valmistaudun tytön hakemiseen päiväkodista ja niihin kuuluisiin päivän kuulumisiin, toisinaan ei sanota mitään ja toisinaan hoitajat kertovat enemmänkin. Ennen vatvottiin pihalla neidin syömisiä, nykyään ei enää, vaan ne tulevat lapulla. Ei ole kiva lapsen aistia ja kuulla kuinka tänäänKÄÄN hän ei ole syönyt päivän aikana muuta kuin puuron ja kaikki voivottelevat asiaa. Äitinäkin turhauttaa, kun tietää tämän olevan ISO ISO haaste.
Kotipihaan päästyämme pitää neidin kanssa ottaa kisa siitä, kumpi eka kotona. Ja voin sanoa, että tuon pikku kipittäjän perässä en pysy. Matkalla parit kukkuuleikit. Kotona vaatteet siististi naulakkoon ja kengät seinän vierustalle, hokee tyttö ja vahtii että ne tulee laitettua. Toisinaan kiire on kyllä kova, ettei äiti ole ensimmäisenä riisunut.
Kotona tyttö uppoutuu omana kuplaansa, haluaa rauhan huoneessaan. Pelaa tabletilla kissapeliä tai katsoo Frozenia englanniksi. Itse suunnittelen, mitä ruokaa syötäisiin. Tyttö tulee keittiöön kurkkaamaan minua, usein tarkistaa missä olen ja mitä teen. Näkee, että teen salaattia ja pilkon tomaattia. Kuuluu vaan: Hyyyyii Yöök, täällä haisee. Tyttö siis on herkkä hajuille. Tiesitkö sinä, että tomaatti haisee? Minä en, vaikka kuinka sitä haistelisi.
Pyydän tyttöä syömään, ennen kuin isoveli tulee taksilla kotiin kello 17. Ei halua syödä, keittiössä haisee. Sanon, että ok. Teini-isoveli tulee kotiin ja tadaa, tyttö on valmis riehumaan ja ärsyttämään veljeään. Olen jo hetken seurannut, että lääkitys lakkaa vaikuttamasta tuossa kello 16 jälkeen. Muistan elämän, kun päivät olivat hullunmyllyä 24/7. Ei ollut hiljaista, rauhallista, kaikkeen reagoitiin, kiljumista, huutamista, ivallista naurua ja tavaroiden repimistä alas. Onneksi siis ONNEKSI tämä on jo takana, ainakin osittain. Takapakkeja tulee enemmän kuin tarpeeksi, mutta myös onnistumisia ja saavutuksia.
Veli tulee taksilla kotiin, syö ja menee ulos. THANK GOD! Tyttö pysyy kasassa ja jaksaa keskittyy hetken leikkimään. Kello tulee 18 ja alkaa iltarauhoittuminen, on kylpyä ja ”iltapalaa” eli toisinaan siskonmakkaraa ja toisinaan puuroa. Kylpy rauhoittaa, tyttö nauttii. Tämän jälkeen ”unipilleri” ja äidin kainalo. Sohvalla ollaan lähekkäin, ei juuri puhuta ellen lue kirjaa. Jalkaa pitää silittää ja sitten päätä. JOKA ILTA.
Hammaspesu on Aaargh, minä minä minä… sovitaan joka ilta erikseen, muistatko äiti ensin sitten sinun vuorosi. Hienosti se menee, mutta kun puhuminen hammasharja suussa on hankalaa niin neidillä menee motivaatio. Saadaan pestyä, äkkiä takaisin kainaloon. Teini-isoveli tulee kotiin, ja show on valmis. Juoksua, kiljumista, sekoamista käytöksessä. Neiti osaa hienosti pyörittää veljeään ja yrittää sanella ehtoja. Äiti on aika voimaton. Saan syliin vihdoin ja viimein, mutta iltarauhoittuminen alkaa alusta. Kello lähenee 19.30 ja tytön pitäisi olla nukkumassa. Itsellä alkaa epätoivo iskeä, mutta tiedän että lapseni aistii oloni. Pitää rauhoittaa oma mieli, mutta hyödyttääkö enää. Yritän hengitellä ja pitää äänen tason matalalla.
Ainiin ja tässä välissä olisi pitänyt isoveljelle antaa iltapala, onneksi hän osaa ottaa itse jääkaapista viiliä tai muroja laittaa.
Vihdoin ja viimein pissareissun jälkeen saan tytön sänkyyn. Rauhoittuu, nukkuu, saan oven kiinni. Teini-isoveli puhuu minulle olohuoneessa ja itku alkaa taas. Niin kuin mitä ihmettä juuri tapahtui? Lapsi ei kestä mitään missään. Mitään muutoksia ei saa olla missään, talossa ikuinen hiljaisuus ja rauha. Tähän päälle vielä kaikki ihme keskustelut, proteiinikaakaon laittamiset… Meillä kaikki vaikuttaa kaikkeen…
Joku fiksu joskus sattuu kysymään: Harrastaako pienet? Öööö, joo terapioita ja kotona oloa. Tarviiko tähän lisää säätötekijöitä?
Niin joo, isoveli nukkumaan kello 20. Hän nukahtaa kuin unelma. ONNEKSI.
Muistan hiljaisuudessa vastaamattomat viestit terapeuteille, päiväkodin HOJKS-keskustelun, oman työajan säätämisen lääkärikäynnin takia.
SAANKO OLLA VÄSYNYT?
Mites sun päivä? Mistä olet ollut onnellinen? Mikä meni hyvin? Minulla parasta oli hiljaisuus kello 20.15. Enää en puhu kenellekään, teinin kanssa Whatsapp-viestejä pari. Hän tietää ja ymmärtää.