Nuoren naisen tarina

Haluaisin jakaa oman tarinani siitä, miten aikuiselämäni lähti raiteiltaan 21 vuoden iässä. Ja on sitä vieläkin, alamäkeä. Taistelua. Häpeää.

Minun oireeni keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriöstä ovat olleet selkeitä jo ensimmäisistä luokista lähtien ala-asteella. Muut saivat todistuksiin ”erinomainen”, kun minä sain ”tyydyttävä” tai ”välttävä”. Oli siellä myös muutama ”hyvä”. Olin häirikköoppilas, koko ajan puheessa ja häiritsemässä tuntia. Puhumattakaan siitä, kuinka monta kertaa minut poistettiin luokasta tai jouduin rehtorin puhutteluun. Ylemmillä luokilla alkoi ihmettely huonoista numeroista. Käyttäytymisongelmat olivat ja pysyivät. Vanhempani erosivat ollessani 11-vuotias, olin viidennellä luokalla. Kävin kuraattorilla kerran viikossa äitini ottaessa eron jälkeen yhteyttä kouluun tilanteen takia.

Vanhempani olivat neuvottomia ja avuttomia mitä vanhemmaksi tulin. Pahin vaihe alkoi, kun siirryin ala-asteelta yläasteelle 13 vuoden iässä. Sulkeuduin koulussa, minua kiusattiin milloin ulkonäköni takia, milloin vaatteiden, milloin minkäkin takia. Numerot olivat kokeissa luokkaa 5, korkeimmillaan 6. Siirryin 8. Luokalla erityisluokalle, JOPO-luokkaan, oppilasmäärä luokalla oli 10. Olin sulkeutunut ja hiljainen, en puhunut luokassa oleville melkein lainkaan. Minulla kuitenkin oli paljon ystäviä muilla luokilla, keiden kanssa vietin koulussa ja vapaa-ajalla aikaani.

Ala-aste ikäisenä aloin viiltelemään, aluksi se oli ajatuksena lähinnä siistiä ja coolia. Ajan mittaan viiltely kuitenkin jatkui oman pahan olon purkamisena. Minua hyväksikäytettiin seksuaalisesti, kun olin 7-8 -vuotias, hyväksikäyttö tapahtui sukulaisen puolelta.

13-vuotiaana kiusaamisen takia oireilu paheni, käytöshäiriötä kotona mm. aggressiivisuutta ja impulsiivisuutta. Yritin itsemurhaa yliannostuksella lääkkeitä ja viinaa päälle. Sain kuitenkin valehdeltua vanhemmilleni ja lääkärille, että otin vain melatoniinia suuren annoksen. Totuus oli, että vedin kaiken vanhempieni lääkekaapista mitä irti sai. Tänä aikana minulla oli kontakti nuorisopsykiatriselle, mihin siirryin 12-vuotiaana kuraattorilta. En kuitenkaan peloissani uskaltanut kertoa yliannostuksen todellista laitaa edes psykologille.

Sosiaalitoimi oli kerran tekemisissä perheeni kanssa minun takiani, johtuen muutamista huoli-ilmoituksista. Tämä ei kuitenkaan auttanut omaa tilaani. Koko yläaste meni sumussa, paljon alkoholin käyttöä ja käytöshäiriöitä. Aloitin tupakoinnin 8. luokalla.

Yläasteen jälkeen hain sosiaali- ja terveysalalle lähihoitajapuolelle, mutta en sinne päässyt. Pääsin kokkipuolelle, lopetin alan 2kk koulun alkamisen jälkeen koska en ollut kiinnostunut millään tasolla alasta.

Välivuotena kävin kuitenkin ammattikoulussa suorittamassa perusaineita (matikka, äidinkieli yms.). Hain taas sosiaali- ja terveysalalle, tällä kertaa pääsin kouluun. Aloitin koulun, aluksi olin hyvin motivoitunut ja innoissani. Ensimmäisen harjoittelun jälkeen motivaatio katosi. Olin päiväkodissa työharjoittelussa, tiesin jo ennakkoon, etten lasten kanssa viihdy, mutta harjoittelu oli pakko suorittaa. Pääsin juuri ja juuri läpi, hyvä suoritus siihen nähden, että joka päivä oli hirveä ahdistus ja väsymys koko työharjoittelusta.

Koulu jatkui, seuraava työharjoittelu edessä. Harjoittelu tapahtui vanhainkodeissa ja osastoilla. Olin aluksi innoissani, kunnes harjoittelu paikkani selvisi. Jouduin vuodeosastolle harjoitteluun, juuri sinne mihin en halunnut. Työ oli fyysisesti ja henkisesti hyvin raskasta. Tästäkin harjoittelusta pääsin rimaa hipoen läpi. Olin pettynyt itseeni, koska olin aikaisemmissa kesätöissä vanhainkodeissa ollut todella hyvä vanhusten kanssa.

Koulu sujui keskiverrosti, en ollut luokan huonoin enkä parhain. Ponnisteluista huolimatta arvosanat eivät olleet hyviä, siihen nähden kuinka paljon opiskelin ja luin kokeisiin. Seuraava harjoittelu oli edessä, kuntoutuksen tukeminen. Pääsin yksityiseen kotihoitoon harjoitteluun. Aikaisempien harjoittelujen takia olin epävarma ja hiljainen. En osannut olla oma-aloitteinen. Ja harjoittelu keskeytettiin. Mikään ei sujunut, olin väsynyt ja huolimaton. Pääsin kuitenkin tämän jälkeen kaupungin kotihoitoon kesätöihin. Pärjäsin itsenäisesti hyvin ja sain positiivista palautetta työkavereilta.

Väsymys kuitenkin oli pahin viholliseni. Olen aina nukkunut paljon, yöunet 12 h ja päiväunet päälle 2-4 h ovat parasta mitä tiedän. Tämä ei kuitenkaan vuorotyössä toteutunut. Jaksoin kuitenkin kesän töissä käydä. Koulu jatkui viimeiseen vuoteen. Minun piti suorittaa kaksi työharjoittelua samaan aikaan, koska kuntoutuksen tukemisen harjoittelu jäi kesken. Kävin kuntoutuksen tukemisen ja mielenterveys- ja päihdetyön harjoittelun samaan aikaan kaupungin kotihoidossa. Tein työn moitteetta, ja sain hyvät arvosanat sieltä lähtiessäni. Valmistumisen jälkeen jatkoin kaupungin kotihoidossa töitä. Vaihdoin tiuhaan tiimejä, aina sinne missä hoitajapula oli pahimmillaan. Olin yhteensä 4 kuukautta töissä, mutta viimeisinä kuukausina olin paljon sairaslomalla työuupumuksen takia. Olin loppu ja väsynyt. Minulle puhkesi myös stressiperäinen ihottuma käsiin ja koko kehoon. Tämä esti merkittävästi työntekoa. Sopimukseni päättyi ja jäin työttömäksi.

Käytin paljon alkoholia ja kaikenlaisia lääkkeitä sekaisin, hain juttelu apua paikallisesta terveyskeskuksesta, ja sitä myös sain. (16-vuotiaana kontakti katkesi psykiatriselle nuorisopolille hyvän tilanteen takia). Sain keskusteluapua, mutta en pitänyt hoitajasta kenen luona kävin, sain kuitenkin lähetteen erityissairaanhoidon puolelle. Sairasloma jatkui vaikean masennuksen takia. Alkoholin käyttö jatkui yli vuoden, sairaslomalla ollessa työttömänä. Minulle diagnosoitiin epävakaa persoonallisuushäiriö, vaikea masennus, ahdistushäiriö, paniikkihäiriö. Työttömyys jatkui 3 vuotta (olin tässä välissä kuntouttavassa työtoiminnassa mikä sujui vaihtelevasti. Välillä paljon poissaoloja, toisinaan pitkiä jaksoja ilman poissaoloja).

Keskusteluapu on jatkunut 4 vuotta erityissairaanhoidon puolella psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, kenen kanssa edelleen jatkan yhteistyötä. Palasin työelämään 2019, tein töitä asiakaspalvelussa, missä vastattiin asiakkaille puhelimeen. Olin töissä puoli vuotta, mutta olin paljon sairaslomalla vaikean masennustilan takia pitkiäkin jaksoja. Lopulta minut irtisanottiin vähän ennen koeajan loppumista. Päihteitä kului. Minulla myös aloitettiin lääkitys. Koen psyykenlääkkeistä olleen apua olooni. 2019 vuoden jälkeen en ole pystynyt työelämään palaamaan. Lähihoitajan töitä en tule enää ikinä jatkamaan. Ihmiset lähinnä rasittavat ja ärsyttävät minua. Minulla on kuitenkin paljon ystäviä ja perhe on läheinen. Työkseni en kykene asiakaspalveluun, ihmisläheinen työ ei sovi minulle ja kynnys ärsyyntyä ja uupua on korkea.

Kotona siivoaminen ja asioiden hoitaminen ei suju. Uuvun pelkästä ajatuksesta, että pitää siivota tai lähteä lääkäriin. Siivouksen aloittaminen on lähes mahdotonta. Kun aloitan jotain, ajatukset harhailevat ja lopulta olen sotkenut vain enemmän. Istuminen paikallaan on vaikeaa. ajatukset harhailevat enkä kuuntele puoliakaan mitä minulle puhutaan. Olen poissaoleva ja omissa maailmoissani (tämä piirre esiintynyt ja nuorena). Tällä hetkellä olen kuntouttavassa työtoiminnassa, käyn siellä 3 kertaa viikossa. Vaihtelevalla menestyksellä. Minulla on myös kontakti lääkinnällistä kuntoutusta ja terapiaa tarjoavaan tahoon. Tämän aloitin vuoden alussa. Samaisessa paikassa kävi myös ilmi lääkärin kanssa puhuessa, että minulle on 13-vuotiaana todettu ADHD tai ADD. Tähän ei ole kiinnitetty opiskelussa tai missään ikinä huomiota, enkä edes itse diagnoosista tiennyt. Tällä hetkellä odotan kutsua neuropsykiatriselle, missä selvitetään, onko kyseessä ADHD vai ADD.

Mielenterveysongelmani voivat olla liitännäisoireita Touretten ja ADHD:n tai ADD:n takia. Elämäni on vaikeaa, oma-aloitteisuutta ei ole ja nukun suurimman osan ajasta. Välillä tapaan ystäviä. Päihteet kuuluvat edelleen elämääni, mutta painottuvat viikonloppuihin. Ystävyyssuhteet ja parisuhteet ovat vaikeita. Oma epävarmuus ja paha olo heijastuvat ihmissuhteisiini.

Lääkäri on sitä mieltä, että lääkityksestä ADHD tai ADD:hen olisi minulle hyötyä. Testit näyttävät selkeästi, että keskittymisessä ja tarkkaavaisuudessa on häiriötä. Hahmottamistehtävät ovat minulle lähes mahdottomia. En niitä yleensä edes viitsisi tehdä, koska hävettää ja turhauttaa ns. oma tyhmyys. Tyhmyys, laiskuus ja saamattomuus. Siitä olen saanut kuulla paljon. Se hävettää ja tuhoaa minut. En tunne itseäni mitenkään normaaliksi enää. Olen tuuliajolla jatkuvasti. Kun jostain innostun, se innostus lopahtaa melkein heti. Mikään ei kiinnosta, kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä ja vaikealta. Pelkkä oma olemassaolo hävettää ja ahdistaa.