Pelaaminen ei aina ole viatonta viihdettä

Pelaaminen oli kivaa.

Sain ensimmäisen kosketuksen digitaaliseen pelaamiseen jossain 1980-luvun puolivälissä, alle kymmenvuotiaana.
Siitä lähtien olen kasvanut alati kehittyvien pelien maailmassa ja haukkonut usein henkeä niiden tekemästä edistymisestä. Milloin autopeleissä alkoi digitaaliseen asfalttiin jäädä mukamas poltettua renkaanjälkiä, milloin äänimaailma otti harppauksia eteenpäin ja lisäsi pelaamisen kokemuksen syvyyttä.

Nykyään pelaaminen ja pelit ovat miljardibisnestä ja jos uskallan väittää: erittäin kaukana siitä viattomasta huvittelusta, mitä se pakkaspäivinä keskellä pimeintä talvea aikoinaan oli.

Olen nykyään isä ja olen esitellyt aikoinaan pelaamisen myös pojalleni. Se oli virhe, jota en silloin ymmärtänyt tekeväni. Luulin, että pelaaminen olisi sellainen asia, joka yhdistää meitä hiljalleen ja josta voimme yhdessä ja kohtuudella nauttia.
Se oli ennen kuin kuulin, että poikani on autistinen.

Minulla on aina ollut hyvä mielikuvitus, todella hyvä. Sen turvin ja avustuksella myös pelien maailmat ovat olleet minulle sellaisia paikkoja, missä voin olla sellainen kuin haluan olla. Kenties hullunrohkea kilpa-autoilija, kenties kunniallinen ritari tai antisankari, joka lopulta on kuitenkin se ”hyvä jätkä”.

Pojallani on myös mielikuvitusta. Se on kuitenkin erilaista kuin itselläni, eikä se auta häntä pelaamisessa tai edes muiden leikkien kehittämisessä. Ainakaan vielä.

Tästä huolimatta poikani uppoutuu pelien maailmaan vielä syvemmin kuin olen koskaan itse uppoutunut. Ja se syvyys on moninkertaisesti synkempää, ja pidempää, kuin jäniksen kolo Liisa ihmemaassa seikkailuissa ikinä voisi olla. Siksi joudumme rankalla kädellä rajoittamaan poikamme pelaamista. Siksi joudumme aina kyseenalaistamaan mitä hän sanoo kavereillaan tehneen, koska on mahdollista, että hän on käynyt siellä vain pelaamassa, vaikka häntä on kielletty tekemästä sitä.

Sellaista se on, kun autistinen, heikolla ajan käsityksellä varustettu pikkupoika vajoaa syvemmälle, ja syvemmälle pelien maailmaan, enkä isänä voi kuin kovalla kädellä katkaista netistä virran tai painamaan Family Linkistä kaikki mahdolliset rajoitukset päälle. Pärinä jää aivoihin ja dopamiinihuurut vaativat lisää peliaikaa!

Pelaaminen ei ole aina kivaa. Vielä pojan pelaamisen rajoittaminen onnistuu. Hän on sen verran pieni. Entäpä sitten kun hän kasvaa ja ymmärtää, että on olemassa myös pelejä, joista voi (harvoin) voittaa rahaa?! Minkälainen on se dopamiinimyrsky, joka nuoren pojan, tai nuoren aikuisen päässä pörrää, kun hän (mahdollisesti) hakkaa omat, lainatut ja varastetut rahat peleihin?!

Kuka on vastuussa? Minä hänen vanhempanaan, joka näki myrskyn merkit hyvin aikaisessa vaiheessa? Yhteiskunta, joka oppilaitoksen välityksellä lykkäsi Chromebookin pojan käteen ja totesi, että tätä tämä nykyaikainen oppiminen on huolimatta siitä, että kaikki digitaaliset laitteet ovat kuin huumetta suoraan autistisen pojan pehmeään verisuoneen?!

Ei. Ei kukaan, tai mikään noista ole lopulta vastuussa. Poikahan siitä sitten on vastuussa, koska laki ei taivu autistisuuden puolelle. Laki on kova ja reilu. Jos olet neuronormaali ja pystyt hillitsemään itseäsi.

Olen itse diginatiivi. En pelkää mitään laitetta, ohjelmaa tai edes ketään koodaria. Syleilen kehitystä. Nyt on kuitenkin aika, että se kehitys suojelee eniten niitä, joita se eniten pystyy vahingoittamaan.