Supersankari ja kryptoniitti

”Äiti, eihän haittaa, että tänään meni vähän huonosti?”

Pienet kädet puristaa mua vähän vielä kovempaa. Ne ei kuitenkaan purista tarpeeksi kovaa, että se peittäisi kuristuksen tunteen mun sydämestä. Siihen sattuu. Siihen sattuu joka kerta kun kuulen noi sanat.

”Ei se haittaa. Sä olet mun supermies nyt ja aina! Muistathan sä sen nyt, huomenna ja ens keskiviikkona?”

Me käydään toi keskustelu ihan liian usein. Joka ikinen kerta on liikaa ja se varmasti sattuu meihin molempiin. Se pieni poika siinä mun vieressä todennäköisesti miettii omaa käytöstään enemmän kuin mitä minä tai kukaan muukaan osaa edes kuvitella. Ja mä mietin äitinä, miten saisin sen ajatusmöykyn pois mun lapsesta.

Kerron hänelle usein, miten olen ylpeä siitä, miten hän yrittää. Hän yrittää enemmän kuin moni muu. Hän joutuu yrittämään kohtuuttoman paljon, että pärjäisi ihan normaalitilanteissa niin, ettei pakka leviä aivan täysin.

Pelkkä syöminen ruokalassa tai ravintolassa voi olla ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Liikaa ääniä, liikaa liikkeitä silmäkulmassa, liikaa eri tuoksuja, liikaa paikallaoloa, liikaa ihmisiä, liikaa kaikkea mihin haluaa koskea, liikaa kutinaa omista vaatteista, liikaa puristava tunnetta ja liikaa odotuksia, joita ei välttämättä pysty täyttämään.

Kaikkea sitä, mitä me muut ei ehkä edes huomata, voi olla liikaa. Ja kun hän yrittää selvitä siitä tilanteesta, hän väsyy ja kuormittuu entisestään ja kun kattila on näiltä osin täysi, se kiehuu yli. Hitaasti, mutta varmasti ellei räjähdä arvaamatta. Vaikka hän kuinka yrittäisi selvitä ja totella parin sanan ohjeita, se ei enää onnistu koska aistiärsykkeitä on ollut jo ihan liikaa eikä aivot kykene ottamaan vastaan enää mitään. Hän ei kykene vastaanottamaan ystävällistä pyyntöä ja vielä vähemmän komentavaa käskyä.

Kun kattila kiehuu, se näkyy kiukkuna, uhmana, tötöilynä, huutona, lyömisenä, tavaroiden heittelynä ja milloin mitenkin. Ei hän halua niin tehdä, mutta keho ja aivot laittavat pojan tekemään niin. Mun poika on silloin kuin vesiliirtoon joutunut auto. Se menee ja puskee täysin arvaamattomasti eteenpäin ja pysähtyy vasta kun joku sen pysäyttää. Autokin tarvitsee siihen joko seinän tai todella taitavan kuskin, joka saa taidon ja tuurin kautta täysin hallitsemattoman syöksyn pysähtymään. Sitä tarvitsee myös mun poika, koska hänellä ei ole taitoja pysäyttää itseään.

Kysyn välillä pojalta mikä hänet laittaa tekemään niin. Toivon, että hän oppisi miettimään käytöstään, jotta voisi tulevaisuudessa löytää keinoja pysäyttää se syöksy. Toivon, että hän oppii pikkuhiljaa tunnistamaan hetkiä ja tapahtumasarjoja, ennen kun se auto lähtee heittelehtimään. Nyt hän onneksi osaa jo vastata kysymykseen ’miksi?’  Se vastaus on monesti: adhd.

Mun pojan aivot ei toimi kuten monen muun. Se ei ole pojasta itsestään kiinni. Se ei sen enempää ole kasvatuksesta kiinni. Se johtuu aivojen toimintahäiriöstä. Kaupassa uhmaava lapsi ei siis välttämättä ole ”tuhma lapsi ilman kasvatusta” vaan se voi olla lapsi, joka huutaa ulos tuskaansa kuormituksesta ja siitä, ettei pysty täyttämään, odotuksia, joita ihmiset hänelle asettavat. Me, niiden lasten vanhemmat, joudutaan tekemään ratkaisuja, jotka muiden silmiin saattaa näyttää siltä, ettei kotona ole kuria.

Kun poikani joutuu vaikka kaupassa siihen tilaan, en varsinaisesti kiellä häntä. Se on tehotonta ja pahimmillaan se on kuin heittäisi vettä kiukaalle. Annan silloin vaihtoehtoja, joista poikani voi itse valita kuinka toimia eli tarjoan mieluummin porkkanaa kuin keppiä. Hän saa itse päättää vaihtoehdoista, kuinka toimia ja se toimii meillä porkkanana. Vapaus valita eikä toimia käskyn mukaan.

Mä olin se äiti kaupan hyllyjen välissä, joka sanoi huutavalle ja potkivalle lapselle: ”Mä menen nyt kassalle. Jäätkö siihen huutamaan vai tuletko mun mukaan?” Lapsi päätti tulla mukaan huutaen. Kassalla kysyin saako huutamalla tahdon läpi mihin poikani vastasi ”V***u ei saa!”. Kehuin miten hienosti kiroili, koska kehu tai positiivinen palaute on aina edes keijun askel oikeaan suuntaan. Pyysin lopulta, että hän lopettaisi huutamisen, jotta kuulisin paljonko ostokset maksavat. Poika hiljeni. Se oli se kirosanasta kiittäminen mikä laukaisi sillä hetkellä tilanteen. Ennen kuin se räjähti taas kaupan ovella uudelleen.

Samalla reissulla olin kaupan pihassa se äiti, joka istui polvillaan lumessa, itkevä poika sylissä, poika, joka mikä pyysi puristamaan ja halaamaan kovasti. Kehon paine rauhoittaa ja luo turvallisen olon, joten me tehdään sitä silloin kun tarve vaatii. Vaikka sitten kaupan pihassa. Poika sai lopulta kerrottua, että hermo meni koska hän ei saanut mitä halusi, oli liikaa ihmisiä ja hän oli väsynyt. Mun sydämestä puristi, kun poika painoi posken mun rintaa vasten ja sanoi: ”Se on adhd joka laittaa mut tekemään niin. Mä en tykkää siitä. Ota se multa pois.”

Multa kysellään välillä, miten mä jaksan meidän arkea. Se näyttää varmasti ihan kaaokselta, mutta se on mun ja mun lasten elämä ja se on oikeasti ihan hyvä. Se on paras elämä mikä mulla on koskaan ollut ja tulee koskaan olemaan. Mun pojan kirjain- ja numeroyhdistelmät eivät määritä häntä, ne ovat apuna saamaan kaikki se mahdollinen tuki mitä hänelle voi tarjota. Ne diagnoosikoodit eivät myöskään ole este millekään, jotkut asiat vaan vaativat enemmän harjoittelua. Ne neljä kirjainta, joista olen tässä kertonut, eivät myöskään tee mun pojasta huonosti käyttäytyvää, tuhmaa lasta, jota ei kasvateta. Niiden kirjainten takana on pieni poika, joka rakastaa halailua, on sosiaalinen sopuli, hän nauraa räkättää hassuille jutuille, hänellä on ihan älytön mielikuvitus ja hän takuulla haluaa sydämessään kaikille pelkkää hyvää. Hän myös yrittää sulautua sääntöihin ja odotuksiin. Hän yrittää niin paljon, että siihen on pakko tarvita supervoimia. Siksi hän on mun supermies.

Yhden 6-vuotiaan supermiehen äitinä mä toivon kaikille pienille supertyypeille ja heidän vanhemmilleen lisää voimia sekä muille ihmisille ymmärrystä. Ymmärrystä siihen, että se lapsi siellä kaupassa tai kirjastossa on saattanut kohdata kryptoniittinsa ja on sillä hetkellä voimaton.