Veden alla ei voi hengittää ilman kiduksia ja happilaitteillakin vain rajallisen ajan
Olen kömpelö, törmäilen seiniin ja tiputtelen esineitä. Toisaalta taas pidän käsillä tekemisestä. En osaa tehdä päätöksiä. Saatan tehdä mega-Excelin ja pohtia sen avulla rannekellon ostamista vuoden. Toisaalta voin helposti tilata CDON:ista koko Speden tuotannon hetken mielijohteesta. Tarina on tosi.
Minun on usein vaikea keskittyä, sillä ajatukseni harhautuvat omille poluilleen herkästi pienimmästäkin ärsykkeestä. Olen toisaalta siksi myös melko luova, ja keksin nopeasti ongelmiin ratkaisuja miltei sitä mukaa kuin suuni käy. En jaksa juurikaan valmistella mitään etukäteen, ja saavun tilanteeseen usein silti ihan takki auki – kyllä mä jotain keksin. Huono tapa ja löydän usein itseni kummallisista tilanteista. Tiedetään. En läheskään aina mieti loppuun saakka mitä suustani päästän, ja joudunkin usein selittelemään sanomisiani jälkikäteen.
En minä silti ilkeä ole, tai ainakaan halua olla. Itse asiassa oikeudenmukaisuus, yhdenvertaisuus, nöyryys, rehellisyys ja empaattisuus muiden muassa ovat tärkeimpiä asioita mitä mielestäni on olemassa, ja podenkin jatkuvaa syyllisyyttä, kun en ole kyennyt niitä jatkuvasti noudattamaan. Katson ihaillen ylöspäin ihmisiä, joissa moiset arvot asuvat, ja halveksun avoimesti niitä, joissa ei tunnu asuvan mikään näistä. Uskon naivisti hyvyyteen. Ahdistun myös syvästi, kun en näe näiden arvojen ympärilläni toteutuvan. Maailmantuska on niin vahvasti läsnä, etten kykene seuraamaan enää uutisia. Varmaan ainakaan selvin päin.
Tämä maailma on todella sairas paikka.
Minua on myös syystä helppo käyttää hyväksi. Tiedostan aina kun näin tapahtuu, annan tapahtua ja oletan ettei toista kertaa tarvitse tulla. Pyrin ottamaan aktiivisesti etäisyyttä näihin ihmisiin. Olen erittäin herkkä ja loukkaannun helposti. En silti näytä sitä, enkä useinkaan koe tarpeelliseksi lähteä hakemaan oikeutta, jos olen joutunut kärsimään. Pääasia on, ettei muiden tarvitse pahoittaa mieltään. Jään miettimään tapahtuneita vuosikausiksi.
Kouluaikaan kotimatkat olivat monituntisia uskomattomia seikkailuja, joissa minulle selvisi mm. kuinka pitkän matkan voi kulkea pipo silmillä, ovatko kaikki lumihiutaleet todellakin erilaisia tai miten hyvin koulureppu kelluu. Enpä tehnyt koulussa läksyjäkään, joten märät kirjat eivät sinällään haitanneet opintoja. Käsialani ei ole ikinä ollut kovinkaan selkeää. Kynä ei muksuna totellut ja mennyt sinne, minne sen olisi pitänyt, eikä sitä ole jaksanut myöhemminkään korjata. Pikkujuttuja. Koulutunneilla elin omassa haavemaailmassani kuunnellen piirtoheittimen rauhoittavaa hurinaa. Opettaja sorisi jotain taustalla ja välillä keskeytti haaveiluni kysymällä jotain, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Siis ei ollut aavistustakaan mikä oli edes kysymys. Puna naamalle ja täydellinen lukko. Inhoan huomion keskipisteenä olemista (mutta rakastan esiintymistä).
En tehnyt tosiaan lähes ikinä läksyjä, jos vain mahdollista. En ole läksyjen tekemättömyydestä mitenkään ylpeä, mutta nyt näin myöhemmin sentään tiedän miksi näin pääsi käymään. Jotenkin ne koulut kuitenkin läpi kahlattiin, ja joissain kiinnostavissa jutuissa, kuten matikassa, olin silti ihan hyvä.
Kun joku asia oikeasti kiinnostaa, saatan uppoutua siihen tuntikausiksi. Muu maailma lakkaa olemasta. Unohdan tuolloin helposti syödä tai nukkua. Aikaa ei ole olemassa (oikeastikaan, jännä juttu). Jätän mielelläni väliin myös puhelimeen vastaamisen tai muun sosiaalisen kanssakäymisen. Itse asiassa puhelin on äänettömällä tosi usein enkä aina muista edes soittaa takaisin. Sori.
Joskus kun kaikki on kohdallaan, arkisiinkin ei niin kiinnostaviin askareisiinkin pääsee sisälle aivan erityisen hyvin. Kun pääsen tuohon zoneen, homma tehdään samalla rupeamalla valmiiksi pyrkien täydelliseen lopputulokseen, kesti mitä kesti. Flow on niin järjetön, että jos minut keskeytetään, olen todella todella TODELLA ärsyyntynyt, sillä tiedän etten välttämättä pääse samaan flow-tilaan kovin helposti uudestaan, jos ollenkaan. Todella turhauttavia ympäristöjä ovat tämän vuoksi esimerkiksi avokonttorit. Työn teosta ei tule mitään. Piste. On todella turhauttavaa ja kuluttavaa yrittää olla palkkansa arvoinen, kun tietää sen olevan mahdotonta. Veden alla ei voi hengittää, jos ei ole kiduksia, ja happilaitteillakin vain rajallisen ajan.
Minulla on usein kymmenen rautaa tulessa. Tai oikeammin sata rautaa pitkin pajaa kaikkialla muualla kuin ahjossa. Olen aivan järjettömän innostunut aloittamaan kaikkia uusia siistejä juttuja, mutta en useinkaan saa mitään valmiiksi ainakaan kovin helposti. To do-lista paisuu vuoren kokoiseksi möröksi, ja ahdistun kunnes unohdan.
Onneksi unohdan ja onneksi on niin huono muisti. Se on niin huono, että minulla täytyy olla tietyt rutiinit. Kun herään, menen vessaan, hoidan pesun, laitan dödön, hoidan muksun aamupesut, puen päälle, otan puhelimen yöpöydältä, menen portaat alas, otan hiuslenkin kaapin päältä, laitan hiukset kiinni, laitan kahvin tippumaan, autan muksulle vaatteet päälle, juon kahvin, otan hyllyn päältä avaimet, autan muksulle ulkovaatteet päälle, sammutan valot, varmistan kahvinkeittimen… Aina samassa järjestyksessä. Jos pojalla tulee kesken aamutoimien vaikkapa yllätyskakka, korttitalo sortuu, ja on todennäköistä, että kahvi jää keittimeen, hiuslenkki oven kahvaan ja television kaukosäädin lapsen päiväkotireppuun. Päiväkodilla sitten silmiä siristellessäni tajuan, että silmälasitkin on kotona, ja että minullahan on oikeastaan ollut vessahätä jo koko aamun. Mutta koska olen myöhässä ja kertaalleen unohtamani asiakas odottaa jo työpaikalla, niin nyt ei ehdi.
Havainnoin ympäristöä pikkutarkasti, ja se on todella uuvuttavaa. Poikkeavan kovat äänet ärsyttävät niin että tekisi mieli lyödä. Generaattorin käynnistyminen, sireenit, ohi ajavat autot, turhat laitteiden käynnistysäänet, vauvan itku, pamahdukset, kolahdukset, imuri. Se. V***n. Imuri. Vanha arkkiviholliseni. Merkkiäänet! Ai että! Puhelimesta ei saa kuulua ääniä kuin saapuvan puhelun tai tekstiviestin merkiksi. Ne perkeleen pilpatukset ovat niin rasittavia, että tekee mieli heittää luuri seinään. Siksi saattaa olla vähäsen viivettä, kun tai jos vastailen kaikenlaisiin whatsappeihin.
Ihoärsykkeet voivat olla myös kamalia. Äkillinen viileys jos peitto vedetään äkisti aamulla pois päältä, suihkun ensimmäiset ihoa repivät aina liian kuumat tai liian kylmät vesipisarat, liian hento kosketus. Kärpänen iholla! Hyi hitto! Kipu – siitä sen sijaan jollain kummallisella tavalla saatan jopa pitääkin tiettyyn rajaan saakka. Voin raapia helposti ihon verille tai vaikkapa viillellä itseäni. Viiltelylle nyt ei sen ihmeemmin ole tosin tarvetta, joten ei hätää!
Onneksi nenäni on allergioiden vuoksi ollut aina tukossa, joten hajuille en koe olevani kovinkaan herkkä. En haista oikein mitään. Paitsi jos joku on kaatanut päällensä oikein kunnolla hajuvettä. Hyi helvetti. Makuja rakastan ja pidän niillä leikkimisestä. Ruoanlaitto, viskit ja sikarit. Ai että!
Uuvun siis todella helposti ärsyketulvasta. Kaipaan raskaan päivän päätteeksi hiljaisuutta ja rauhaa. Siksipä valvon usein arkisin aivan liian myöhään… ja eksyn Wikipediaan tarkistamaan sotilasarvoja ja huomaan lukevani vielä aamulla karjalan perinneruoista, jotka ovat vain muutaman klikkauksen päässä alkuperäisestä aiheesta. Tarina on jälleen tosi.
Sain vasta aikuisiällä AD(H)D-diagnoosin puolivahingossa, kun satuin muista syistä käymään neurologin juttusilla. Moni asia aukesi. En siis olekaan aivan niin tyhmä tai laiska kuin olin antanut itseni ymmärtää. Kaikelle on selitys samassa diagnoosissa, ja palaset loksahtelevat kohdilleen kuin itsestään. Mikään ei muuttunut taikaiskusta paremmaksi, mutta asian kanssa on huomattavasti kivempi elää, kun sille on olemassa nimi ja määritelmä. Sitä paitsi oikeastihan tää on supervoima. Onko sulla sellasta?