Mistä oikein puhumme, kun puhumme inkluusiosta?
Kirjoittaja: Elina Kontu, professori, (autismikirjo ja kehitysvammapsykologia)
Inkluusio on noussut otsikoihin, siitä arvellaan nousevan jopa kuntavaaliteema. Hyvä niin – tärkeä aihe!
Muun muassa Helsingin Sanomien pääkirjoitus käsitteli inkluusiota. Pääkirjoituksessa ehdotettiin vaikealle inkluusio-sanalle suomenkielistä vastinetta: KaMu, joka tarkoittaa kaikki mukaan! Hyvä ehdotus, mutta vaatinee myös pohdintaa, mitä se tarkoittaa.
Oman ymmärrykseni mukaan inkluusiossa on kyse siitä, että yhteisö yhdessä jakaa samaa arvomaailmaa ja ajattelee samansuuntaisesti ihmisten yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta. Yhteiskunnassamme yhdenvertaisuus on perus- ja ihmisoikeus. Jotta yhdenvertaisuus toteutuu, tarvitaan positiivista erityiskohtelua, joka säädetään yhdenvertaisuuslaissa. Kaikkien ihmisten samanlainen kohtelu ei aina riitä yhdenvertaisuuden toteutumiseksi vaan esimerkiksi syystä tai toisesta heikommassa asemassa olevan tilannetta on parannettava positiivisella erityiskohtelulla. Lainsäädäntömme myös velvoittaa viranomaisten, esimerkiksi koulutuksen järjestäjän tai työnantajan, jatkuvasti arvioimaan ja seuraamaan yhdenvertaisuuden toteutumista. Positiivisen erityiskohtelun tulee olla suunnitelmallista ja tavoitteellista.
Yhdenvertainen kohtelu mahdollistaa kaikkien osallistumisen yhteisön jäseninä. Jokaisen toiveena on saada kokea yhteenkuuluvuutta ja hyväksytyksi tulemista. Hyväksytyksi tulemisen ja yhteenkuuluvuuden tunteet ovat kaikkien ihmisten perustarpeita. Jokaiselle ihmiselle, lapselle ja aikuiselle on hyvinvoinnin ja kehittymisen kannalta ensiarvoisen tärkeää, että hän voi kokea kuuluvansa johonkin tai joihinkin ryhmiin. Yhteenkuuluvuuden tunne, kokemus siitä, että on läheisiä perhepiirissä, ystäväjoukossa, koulussa ja työpaikassa on mielenterveyttä ylläpitävä voima. Merkityksellisen tekemisen lisäksi tarvitaan kokemusta yhteenkuuluvuudesta, kokemusta siitä, että voi olla osallistumassa yhteisiin hetkiin, joita arjessa on.
Osa meistä tarvitsee paljon toisten apua ja tukea, jotta pääsee osaksi yhteisöä. Tämä on positiivista erityiskohtelua. Se voi olla tukea johonkin yksittäiseen tarpeeseen. Monenlaista tukea on tarjolla erilaisten instituutioittemme rakenteissa, esimerkiksi perusopetuksen kolmiportainen tukimalli on tästä esimerkkinä. Kohtaako tuki tarpeen, on kysymys, jota on pohdittava. Valitettavan usein saattaa käydä niin, että tukea tarvitsevalle tarjotaan sitä tukea, jota on tarjolla, ei sitä, jota hän tarvitsisi. Esimerkiksi lapselle saatetaan tarjota erityistä tukea koulussa, vaikka hän itse ja hänen perheensä kokisi tarvitsevansa tukea siihen, että pääsisi mukaan kaveriporukkaan.
Hyvää tarkoittaen tehdään myös yhdenvertaisuutta estäviä ratkaisuja. Tästä on esimerkkinä juuri julkisuuteen tullut Lounais-Suomen aluehallintoviraston kantelupäätös. Kunta sai huomautuksen, kun oli erityistä tukea tarvitsevien lasten turvallisuudella perustellen rakentanut aidatun piha-alueen. Koululaisista ainoastaan osa ulkoili aidatulla piha-alueella, nämä lapset olivat eri tavoin vammaisia lapsia, jotka olivat ulkoilemassa rakennustyömaa-aidoista rajatussa häkkimäisessä rakennelmassa. Kaikki muut lapset ulkoilivat vapaasti aitaamattomalla alueella. Jos esimerkiksi liikenteen takia piha-alue on vaarallinen, se on olettavasti vaarallinen kaikille lapsille ja aita on tarpeen koko piha-alueelle.
Inkluusio eli yhdenvertainen ja tasa-arvoinen elämä on ihmisoikeus, jokaisen subjektiivinen oikeus. Se, millä tavoin puhumme toisista ihmisistä, kertoo paljon siitä, millaiset arvot ajatteluamme hallitsevat. Ovatko ne yhtenäiset lainsäädäntömme ja kansanvälisten sopimusten kanssa? Tämä aika tarvitsee rohkeutta ja uusia ideoita, jotta kaikkien ihmisten ääni tulee kuulluksi!