?>

ADHD ei ole sairaus vaan ominaisuus, jota kannan ylpeydellä mukanani

Haluan tuoda tietoonne tarinani elämästäni ja siitä, miten kaikki muuttui ja muuttuu parempaan suuntaan. Pienenä olin energinen, reipas tyttö, jolla oli aina spontaaneja ideoita. Olin oikeudenmukaisuutta hakeva lapsi. Rakastin toteuttaa uusia luovia ideoitani. Koulu sujui hyvin, pärjäsin. Ystäviä oli. Minulla on erittäin rakas ja läheinen ydinperhe, josta olen aina saanut mitä parhaimman tuen ja rakkauden.

Kun muutin pois vanhempieni luota, kaikki oli pohjimmiltaan erittäin hyvin, mutta elämäni ja mieleni olivat jostain syystä ihan täyttä kaaosta. Kukuin öisin ja herääminen ei onnistunut monista herätyksistä huolimatta, kun vanhempani eivät olleet siinä enää patistamassa minua ylös. En pysynyt ammattikoulussa muiden mukana; luokat olivat hukassa, teoria oli vaikeaa ja keittiötunnit hektisiä. Olisin vain halunnut ”tehdä ruokaa rauhassa, rakkaudella”. Mm. näiden syiden ja niiden myötä liian suurien poissaolomäärien vuoksi ammattikoulun suorittamiseen meni minulla neljä vuotta kolmen sijasta.

Olin yleensä spontaani ja energinen. Minulla oli paljon kavereita. Jossain vaiheessa energiavarastoni tyhjenivät ja vetäydyin kuoreeni, mikä ei ollut yhtään minun tapaistani. Silti suoriuduin, menin ja tein. Nuoruuteni oli jossain vaiheessa erittäin villiä aikaa, enkä tosiaankaan tehnyt elämässäni aina niitä parhaimpia ratkaisuja.

Osasin lähteä hakemaan apua itselleni tähän kaaokseen ensimmäisen kerran 2010. Epikriisejä lainaten ”Vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa, potilas kertoo kuitenkin olevansa alakuloinen ja ahdistunut. Elämä on monin kohdin vailla hallintaa.” Sain tuolloin masennusdiagnoosin ensimmäistä kertaa, sekä lääkehoidon, josta en kokenut olevan hyötyä. Lopetin sen ja ensimmäisen hoitojaksoni aika pian.

Uudelleen hain samoista kaaossyistä apua vuonna 2013, jolloin sain ahdistuneisuushäiriödiagnoosin ja sen myötä eri lääkkeet. Kaaos jatkui eivätkä lääkkeet auttaneet. Puolen vuoden käytön jälkeen jätin lääkkeet ja yritin vain pärjätä elämässä.

Mietin jatkuvasti, mikä ihme minua vaivaa. Miten olen näin laiska, tyhmä ja saamaton? Miksi ahdistaa? Miksi alisuoriudun kaikesta? Miksi olen näin väsynyt? Miksi en pärjää niin kuin muut? Kaikkihan on tosiaankin hyvin elämässäni! Miksi päätöksenteko on jatkuvasti näin vaikeaa ja ratkaisut vääränlaisia? Miksi satutan tekemisilläni myös muita? Miksen taaskaan näyttänyt sitä tuntemaani myötätuntoa toiselle, kun hän sitä tarvitsi? Ei minua ole opetettu olemaan tällainen.

Soimasin jatkuvasti itseäni ja siten oma arvottomuuden tunteeni vain kasvoi. Ja kaikesta huolimatta, minulla oli aina perheeni sekä ystävieni tuki ja rakkaus läsnä.

Lasten syntymän myötä olen miettinyt taas asioita paljon. Väsymys on entisestäänkin lisääntynyt. Vastuun kasvaessa lisääntyi myös tunne, että en saa pidettyä oikein mitään hallinnassa. Niinpä kävin taas juttelemassa psykologin kanssa. Todettiin, että vaikka kaikki tuntuu raskaalta, asiat ovat kuitenkin hyvin. Jätin hoitosuhteen, kun ei ollut enää mitään mistä puhua.

Lasteni vuoksi lähdin kuitenkin hakemaan apua 2019 kesällä, koska olin niin väsynyt. Minulta otettiin veriarvot useaan otteeseen. Kaikki näytti hyvältä. Vaikka yritin syödä vitamiineja, olin silti koko ajan väsynyt. Sain entisen masennusdiagnoosin vuoksi nyt eri vaikuttavan aineen omaavan masennuslääkityksen tällä kertaa kokeiluun. Niistäkään ei ollut apua.

Siskoni kanssa istuimme ja mietimme jälleen kerran mikä mättää ja mitä on tehtävissä. Sisko luki lääkkeitteni pakkausselostetta ja heitti sitten kysymyksen; ”Onko sinulle tehty ikinä ADHD-testiä?” Ensimmäinen reaktioni oli: ”Eihän minulla nyt mitään ADHD:n ylivilkkautta ole!”. Minulla oli tietynlainen kuva ADHD- ihmisestä: ”Sellainen, joka pomppii seinille” -ajatus. Pian ymmärsin, että ADHD ei tosiaankaan aina oireile siten.

Illalla selasin ADHD:stä sekä ADD:stä tietoja ja silmäni avautuivat: Se olen ilmiselvä minä! Teksti jota luin, tunnistin itseni siitä täysin! Sen myötä elämäni aukesi ihan uudella tavalla.

Lähdin heti seuraavana päivänä ajamaan asiaa. Diagnoosin saaminen oli kuitenkin vaikeaa. Terveyskeskuksesta minut ohjattiin kaupungin mielenterveys- ja riippuvuuskeskukseen. Siellä käytyäni muutaman kerran sain sieltä lopulta ajan psykiatrille. Psykiatri määräsi lähetteen keskussairaalaan neuropsykiatrisiin testeihin. Sieltä lähete tuli kerran takaisin puuttuvien verikokeiden vuoksi. Kun paperit olivat kunnossa, sain tietää, että jono on erittäin pitkä. En malttanut odottaa. Minulla oli pienet lapset. Halusin saada tiedon mahdollisesta diagnoosista ja sen myötä avun mahdollisimman pian.

Lähdin etsimään yksityisten puolelta apua. Jonot olivat aika pitkät myös tällä puolella. Ystävän tsempistä lähdin soittamaan vielä sen yhden puhelun 200 km:n päähän ja onneksi sen tein. Löysin ADHD-diagnostiikkaan erikoistuneen psykiatrin, jolla oli erityisosaamista myös masennuksesta sekä ahdistushäiriöistä, mikä sekin oli hyvä niiden aiemmin kirjoitettujen diagnoosieni vuoksi.

Siskoni kanssa matkasimme sinne kaikkien hoitosuhteiden epikriisien, koulutodistusten ja lippulappusten kanssa. Lopulta sain tulokset:

”Ilmiselvä ADHD! ADHD, joka on tuonut varmasti elämään myös depressiota jatkuvan alisuoriutumisen vuoksi.”

Olin niin onnellinen! Itkin onnesta. Helpotuksen tunne oli niin suuri! Diagnoosi oli selitys melkein kaikille vaikeuksilleni. Sain uuden elämän, jossa ymmärrän itseäni ja menneisyyttäni nyt paljon paremmin. ADHD ei ole sairaus, se on ominaisuus, jota ylpeydellä kannan mukanani tästä hetkestä eteenpäin loppuelämäni.

Diagnoosin myötä opettelen uusia toimintamalleja elämääni ensin ainakin lääkkeiden avustuksella. Uskon että uusien toimintamallien avulla teen elämässäni parempia ratkaisuja ja pystyn myös siten nauttimaan elämästäni ihan uudella tavalla.

Ja ei, ADHD ei anna minulle oikeuksia toimia väärin, enkä voi piiloutua sen taakse.
Se olen minä itse joka valintani teen, ei ADHD.

Halusin kirjoittaa tämän, jotta tietoisuus ADHD:sta lisääntyisi. Haluaisin että, riippumatta diagnoosista, moni ymmärtäisi arvostaa itseään. Haluaisin, että mahdollisimman moni lakkaisi tuomitsemasta itseään ja muita. Haluan että omat vanhempani, siskoni, perheeni ja lähipiirini ymmärtävät, että te ette ole tehneet kanssani mitään väärin, vaan olette auttaneet minua enemmän kuin tiedättekään. Niin kiitollinen olen teistä ja tuestanne.

Kaikki me möhlitään joskus; älkääkä antako takapakkien lannistaa teitä. Älkää luovuttako.
Kunnioittakaa ja arvostakaa itseänne!

Olette tasa-arvoisia muiden kanssa, ette yhtään heikompia tai tyhmempiä kuin kukaan muukaan.
Olkaa armollisia itsellenne.
Rakastakaa itseänne.
Rakastakaa rakkaitanne.

Kerro oma tarinasi

Haluaisitko oman, lapsesi tai perheesi tarinan esiin?

info@naenepsy.fi