?>

Elämä ADD:n kanssa

Tiesin jo varhain, että lapseni oli erilainen kuin muut. Alku lapsen kanssa oli suhteellisen helppo. Hän oli tyytyväinen ja viihtyi omissa oloissaan. Sanotaan, että jos on liian hiljaista niin silloin lapsi tekee pahojaan. Meillä tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkansa. Lapseni saattoi uppoutua kirjojen tai palapelien pariin pitkiksikin ajoiksi jo hyvin nuorena.

Hän oli rauhallinen ja tyytyväinen lapsi, joka ei vaatinut juuri mitään erityistä elämäänsä. Ongelmat alkoivat esikoulussa. Huuto, itku, raivo sekä epätoivo tuli kotiimme jäädäkseen, koska neljä tuntia esikoulua oli hänelle liikaa. Keväällä alkoivat itsetuhoiset puheet. Minulle sanottiin, että eskarivuosi on todella rankka lapsille. En kuitenkaan usko, että se oli kaikille ihan näin rankka. Eskarin opettaja kiinnitti huomiota lapsen haasteisiin, erityisopettajan mielestä kaikki oli hyvin.

Alkoi koulu ja haasteet lisääntyivät, kotona. Koulussa lapsi sama ihana itsensä, millainen hän ennen oli kotona. Kotona jatkettiin huutamista ja raivoamista. Opettaja ei nähnyt mitään vikaa, vaati paljon lapselta ja tämä pahensi kodin tilannetta. Tuli kesä ja uusi syksy ja uusi opettaja. Tämä opettaja näki lapsen läpi, huomasi pienestäkin kulman kurtistamisesta mitä lapsi kävi läpi ja osasi auttaa. Kuitenkin lapsi tiesi itsekin olevansa erilainen ja vaati itseltään paljon, liian paljon.

Taas koitti kevät ja taas hyvästeltiin opettaja. Tässä vaiheessa haasteet kotona alkoivat olla jo sitä luokkaa, että apua tarvittiin. Syksyllä menimme lastenpsykiatriselle poliklinikalle. Sain kertoa taas ties monennen kerran asiat läpi, pelkäsin että taas odotellaan ja katsotaan ja seuraillaan. Saatiin diagnoosiksi masennus ja asiakkuus jatkui.

Kerroin suoraan mielipiteeni siitä, kuinka lapsi voi olla masentunut, mutta jokin muukin mättää. Käytiin keskustelemassa, vanhemmat ja lapsi. Koulussa meni edelleen kivasti, vaikka pieniä haasteita sielläkin näkyi. Lopulta keväällä istuttiin taas palaverissa ja sen seurauksena saatiin diagnoosi ADD. Tuntui kauhealta ja ihanalta samaan aikaan. Ihanalta, koska juuri tätä olin aavistellutkin ja kamalalta, koska tämä olisi sitten aika lopullinen juttu.

Ei se diagnoosi ole tehnyt arjesta sen helpompaa, mutta auttaa ymmärtämään lasta paremmin. Ja mikä parasta, lapsi voi itse henkisesti paljon paremmin, koska nyt ymmärtää sen, ettei ole tyhmä tai laiska vaan että hänen aivonsa toimivat hiukan eri lailla kuin toisilla. Nyt jännityksellä odotetaan, saadaanko me vanhemmat, perhe ja erityisesti lapsi apua ja tukea, jota olemme niin monta vuotta jo kaivanneet.

Kerro oma tarinasi

Haluaisitko oman, lapsesi tai perheesi tarinan esiin?

info@naenepsy.fi