Kammottavan tavallinen tarina
Kirjoitin tämän tekstin omasta kokemuksestani. Kirjoitus kumpuaa ymmärtämättömästä toiminnasta ja toimimattomista tukikeinoista, joita perheeni kohdalle on osunut ja joiden tähden lastani uhkaa huostaanotto.
Tarina on kammottavan tavallinen: lapsi pääsi ADHD-tutkimuksiin vasta ambulanssin avulla, ja itse odotin 3 vuotta omiin tutkimuksiini pääsyä hyvinvointialueellamme. Ei haitannut, että olen totaaliyksinhuoltaja ja jo tuolloin uupumaisillani. Koulut toistelivat mantraansa ”lapsen pitää käydä joka päivä koulua”. Lapsen oireilu tulkittiin heikoksi vanhemmuudeksi, mutta heitä ei haitannut opettajan yhteistyöhaluttomuus ja se, että sanomalla äidille ja lapselle ”mun luokka, mun säännöt” opettaja antoi itselleen oikeuden sulkea lapseni pois koulun piiristä. Kodin ja koulun välinen yhteistyö lapsen parhaaksi kilpistyi haluttomaan opettajaan.
Sekään ole ketään haitannut, että koulu myöhemmin siirsi opetusvastuun minulle sen jälkeen, kun toimiva kotiopetus oli ensin pitänyt keskeyttää huostaanoton uhalla vain, jotta erityisopettaja voi todeta, ettei hän tiennyt mitä tehdä puhumattoman lapseni kanssa. Erityisopettaja totesi kotiopetuksen seurannassa tapahtuneen virheen, mutta se ei ole haitannut kouluhallintoa. Väitettiin, ettei luokkiin sitomaton opetus ole edistynyt riittävästi, mutta lapsen päädyttyä huostaanoton uhalla kouluun uusimaan yhden alakoulun luokan oppisisällöt, samainen erityisopettaja totesi jo lukuvuoden alkutaipaleella, että tuo luokka on näköjään jo suoritettu.
Lopulta erityisopettaja luovutti. Minä en luovuttanut. Löysin Valterin. Valteri on Opetushallituksen alaisuudessa toimiva oppimisen tuen keskus, joka tarjoaa monialaista tukea varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen ympäri Suomen, ja se tarjoaa oppimisen tukea lapsen ja nuoren lähikouluun. Tukea ei kuitenkaan voitu koulussa hankkia opettajalle ja lapselleni edes Valterista, koska rehtorin mukaan lapsen olisi pitänyt käydä koulua tukea saadakseen. Lapsi oli tuolloin koulun kirjoilla. Saako noin ihan oikeasti tehdä?
Kaiken tämän jälkeen sain kahden vuoden tappelun jälkeen lapselleni paikan kaupungin eri ikäisille tarkoitettuun erityiseen pienluokkaan. Lisäksi sain järjestettyä ahdistuneelle lapselleni puolen vuoden taistelun jälkeen lähetteen nuorisopsykiatrian piiriin turvatakseni syksyllä alkavan koulun uudessa paikassa. Kiivaiden yhteenottojen jälkeen sain viimein lapselleni lähetteen myös koulupsykologin tutkimuksiin. Kaikki alkoi olla kasassa hyvinvoinnin varmistamista ja koulun jatkamista varten. Myös oma talouteni on saamassa helpotusta aikuissosiaalityön avulla – ainakin toistaiseksi tunnelin päässä on mahdollisuus valosta. Jopa nepsyvalmennuskin löytyi syksyksi tuosta vain, kun sitä ei ole ollut meille saatavilla vuodesta 2021 lähtien (meinasi onnistua 2024, mutta aloituksen jälkeen valkku jäi pois työstä ja sille tielleen, ja lapseni unohdettiin kouluhallinnossa toistuvista kyselyistäni huolimatta).
Sitten lastensuojelu havahtuu. Se on marmattanut nurkissamme kaikki nämä vuodet, ja juuri, kun olen saanut haalittua kokoon asiat, joiden olisi pitänyt jo kauan sitten tapahtua, se vaatii meitä lapsen huostaanoton uhalla perhekuntoutukseen toiselle paikkakunnalle vähintään kolmeksi kuukaudeksi. Jollen suostu tähän, se aloittaa huostaanottoprosessin lapsestani, joka olisi tarvinnut vain oikeaa tukea kouluun oikeaan aikaan vuodesta 2021 alkaen. Tuolloin mikään ei kuulunut lastensuojelulle, eikä sieltä ole herunut mitään tietoa esim. vammaispalveluista, aikuissosiaalityöstä tai keinoista vaatia kouluja toteuttamaan velvollisuutensa.
Olemme juuri joutuneet muuttamaan. Olemme peloissamme. En ymmärrä tätä. Koen, että tämä lastensuojelun isottelu vain hankaloittaa ja sotkee kaiken, mitä olen juuri saanut aikaan. Tukea ja apua on nyt tulossa, koska olen itse ne louhinut esiin. Kaupungistamme löytyvät samat palvelut kuin sieltä, minne meidät pakotetaan menemään. Ovathan ne täällä olleet kuulemma koko ajan, mutta miksei niistä ole kerrottu aiemmin? Hyvinvointialue on riidellyt itsensä kanssa vastuista ja proseduureista samalla, kun olen hoitanut, kuntouttanut ja opettanut lastani kerta toisensa jälkeen. Miten pieleen voikaan asiat mennä. Kuka voisi auttaa meitä ja muita?
Ihmisoikeudet on hyvä asia. Ne ovat jokaiselle ihmiselle samat ja takaavat kaikille yhdenvertaisen kohtelun ja aseman. Ihmisoikeuksiin vetoaminen on kaikille oikeutettua tilanteissa, joissa ne eivät täytyy, oikeudet ovat vaarassa, ne ohitetaan tai niitä poljetaan. Ihmisoikeudet kuuluvat jokaiselle ihmiselle niin kauan, kuin ne ovat sanoina paperilla. Vetoamisen vaikutus riippuu vain siitä, kuka vetoomuksen esittää.
Jos lapsen oikeus oppimiseen ja hyvään elämään ei toteudu, voidaan vedota ihmisoikeuksiin. On kuitenkin eri asia, vetoaako niihin vanhempi vai viranomainen. Neuropsykiatrisesti oireilevan lapsen perhe voi joutua taistelemaan oireilevan lapsensa oikeuksien puolesta koko koulupolun ajan yrittäessään puolustaa lastaan ja saadakseen lapselleen sen, mihin hän on ikänsä ja tilanteensa puolesta oikeutettu. Kuitenkin lapsen oikeus oppimiseen ja hyvään elämään muuttuu todeksi vasta, kun lastensuojelu esittää sen kotia vastaan.
Äkkiseltään voisi kuvitella, että lastensuojelu olisi vaikeassa tilanteessa lapsen ja perheen rinnalla vaatimassa vastahakoisia kouluja tukemaan nepsylasta perheineen silloin, kun koulu kuormittaa neurokirjolla olevaa lasta ja nuorta niin, että tämä on vähällä palaa loppuun. Samoin nimestä päätellen voisi kuvitella, että lastensuojelu olisi perheen ja lapsen rinnalla varmistamassa, että terveyden- ja sairaanhoito toteuttaa kotisivuillaan keikkuvat kauniit strategiset hoitopolkunsa myös neurokirjolla olevien henkilöiden kohdalla. Nimi ei lastensuojelun kohdalla ole enne.
Jos sairaanhoito jättää lapsen hoidon alusta saakka puolitiehen vain lääkkeiden varaan ja tunnustaa suoraan, ettei sillä ole tarjota hoitosuositusten mukaisia palveluja kuten oli ajalla ennen hyvinvointialuetta, se ei haittaa lastensuojelua. Hyvinvointialue voi myös rauhassa jatkaa itsetuhoisen lapsen pompottelua ja palvelujensa piirtelyä strategiasuunnitelmiinsa kotisivuillaan ilman painetta toteuttaa niitä.
Jos koulu ei toteuta velvollisuuksiaan vaan säästää rahaa, unohtaa lupauksensa etsiä nepsyvalmentajaa pois lähteneen valkun tilalle ja unohtaa kaupungin koulussa olevan erityisluokan ja sen, että se sijaitsee lapsen lähikoulussa, se ei haittaa lastensuojelua. Rehtorit voivat rauhassa evätä potentiaaliselta koulupudokkaalta ennaltaehkäisyyn tarkoitettuja valtakunnallisia opetuksen tukipalveluja (”Mikä Valteri? Sehän maksaa ainakin tonnin. Kyseessähän on vain yksi lapsi, ja lapsen pitäisi käydä koulua saadakseen tukea”). Opettaja voi rauhassa sulkea luokan oven lapsen nenän edessä ja sanoa ”Tää on mun luokka, täällä on mun säännöt. Mun ei oo pakko toteuttaa yhdessä sovittuja asioita”.
Opetusvastuu voitiin siirtää koululta vanhemmalle hyvässä yhteisymmärryksessä ja yhteistyössä, koska se toimii puhumattoman lapsen kohdalla. Vanhemman sairastuttua omassa hoidossaan tapahtuneen hoitovirheen tähden vanhempi piti koulun tietoisena siitä, ettei opetus sairastumisen vuoksi etene. Vastauksena oli ”Ok”. ”Selvä”. Koulu nouseekin takajaloilleen vasta, kun kouluhallinto puuttui peliin. Opetus ei toteudu, lapsella on poissaoloja, lapsen oikeus oppimiseen ei toteudu. Tässä vaiheessa lastensuojelu herää: jestas, lapsen oikeus oppimiseen ei toteudu.
Jos edes lastensuojelu ei suojele lapsia ja nuoria näitä epäkohtia vastaan, yhteiskunta todellakin tekee avustettua itsemurhaa. Hinnan tästä kaikesta maksaa lapsi ja nuori, jonka ihmisoikeuksia yhteiskunta halveksii rahaan vedoten.