?>

Kokemuksia koulupolulta

Lapsen haasteet eskaloituivat eskari-iässä kun vaatimukset lasta ja osaamista kohtaan alkoivat kasvaa liian isoiksi. Minun lapseni todettiin eskarivuoden aikana koulukypsäksi, mutta unohdettiin ettei koulukypsyys ehkä ole pelkästään sitä että oppimisvalmiudet ovat hyvät. Lapsen sosiaaliset taidot olivat paljon nuoremman lapsen tasolla. Eskarivuoden aikana taistelin lapsen toimintaterapiaan sensorisen integraation- arviointiin. Lapsella todettiin SI-häiriö eli aistit eivät toimi kuten muilla lapsilla. Lapsi saattoi esimerkiksi raivostua jos sukka oli huonosti tai vaate kutitti. Hän myös haki aistituntemuksia ja söi hihat puhki.

Eskarivuodesta selvittiin joten kuten. Koulun aloituksen myötä koulunkäynti tyssäsi heti. Ensimmäinen vuosi menikin siinä että olimme jo aika aktiivisia lastenpsykiatrian asiakkaita, ja teimme yhteistyötä myös lastensuojelun kanssa. Milloin sieltä ehdotettiin lisätä enemmän aikaa lapsen kahdenkeskistä aikaa, milloin makuuhuoneen paikan vaihtoa lähemmäs vanhempia, milloin sitä ja tätä… Yritimme kertoa lapsen haasteista kaikille eri tahoille, mutta kukaan ei tuntunut ymmärtävän ettei lapset haasteet ole ratkaistavissa perhetyön keinoin tai lastenpsykiatrian ohjaus käynneillä.

Lapsi sai lopullisesti adhd-diagnoosin ollessaan 9-vuotias. Aika ennen sitä sisälsi haasteita koulussa, itsetuhoisuutta, koulupäivän lyhennyksiä, pienryhmiä, erityisluokan, erityiskoulun, kymmeniä lyhytaikaisia sijoituksia, osastojaksoja. Lopulta lapsen kokonaistilanne valkeni kun lapsi vaihtoi sairaanhoitopiiriä ja sai asianmukaiset tutkimukset ja lääkityksen kokonaisvaltaisesti kuntoon. Siinä vaiheessa lapsi oli sijoitettu pidempiaikaisesti eri paikkakunnalle, ja ainut syy miksi vanhempina suostuimme siihen oli se että lapsi saa siellä tarvittavan avun ja tuen arkeensa jota kotipaikkakunnallamme ei voitu järjestää koulun tai terveydenhuollon puolelta.

Neurokirjon lasten vanhempien ääni pitää saada kuuluviin palveluissa. Avunsaanti ja palveluiden laatu vaihtelevat riippuen siitä missä perhe asuu. Näin ei saisi olla.

Lapsi on jo palannut kotipaikkakunnalle, mutta edelleen jatkamme taistelua että koulu ymmärtää velvollisuutensa järjestää tarvittavat tukitoimet lapselle normaaliluokassa. Koulun pitäisi ymmärtää mitä tarkoittaa erityisen tuen oppilas, ilman että hänen paikkansa olisi erityiskoulussa silloin jos lapsi pärjää tarvittavilla tukitoimilla myös normaaliluokassa. Varsinkaan uusilla opettajilla ei välttämättä ole vielä ymmärrystä tästä.

Avunsaanti kestää liian kauan ja lapsen ongelmat saattavat odotellessa jo päällekkäistyä niin paljon ettei enää ymmärretä mikä johtuu mistäkin.  Tuen pitää olla oikea-aikaista ja vanhempia tulee aidosti kuulla! Arjessa iloa tuottaa lapsen loistava koulumenestys ja motivaatio käydä koulussa ja olla samanlainen kuten muut ikäisensä. Tämä lapsi ei ole suuristakaan muutoksista ja vastoinkäymisistä lannistunut. Meidän elämä on välillä enemmän tai vähemmän erityistä.

Kerro oma tarinasi

Haluaisitko oman, lapsesi tai perheesi tarinan esiin?

info@naenepsy.fi