Luulin pitkään olevani vain laiska

Kun puhutaan ADHD:sta, se kuvataan usein ulkopuolelta: levottomuutena, keskittymisen vaikeutena tai näkyvänä oireiluna.

Minulle se ei koskaan näyttänyt siltä. Minun ADHD:ni oli hiljaista, näkymätöntä ja sisältäpäin uuvuttavaa.

Olin lapsena ja nuorena tunnollinen. Sellainen, joka teki kaiken niin kuin piti. Tehtävät palautettiin ajallaan, ohjeita noudatin, yritin olla mahdollisimman ”helppo” ja oikeanlainen. Ulospäin näytin siltä, että pärjäsin hyvin.

Todellisuudessa se oli selviytymistä. Yritin pitää itseni kasassa maailmassa, joka tuntui sisälläni jatkuvasti liian äänekkäältä.

Pääni ei ole koskaan ollut hiljainen. Ajatuksia on koko ajan liikaa. Ne kulkevat päällekkäin, keskeyttävät toisensa ja vievät huomion pois. Yritin keskittyä, oikeasti yritin, mutta en vain pystynyt. Ja hiljalleen aloin uskoa, että vika on minussa. Että olen laiska, huolimaton tai huonompi kuin muut.

Koska ulospäin kaikki näytti helpommalta muilla. He aloittivat, jatkoivat ja saivat asiat valmiiksi. Minä näin vain sen lopputuloksen, en sitä, mitä se vaati.

Se, mitä en silloin ymmärtänyt, on se, että ihmiset, joilla on ADHD, tekevät usein arjessa tuplasti enemmän töitä.
Ei siksi, että he haluaisivat, vaan siksi että heidän täytyy.

Jokainen pieni asia vaatii enemmän ponnistelua.
Aloittaminen, keskittyminen, pysyminen mukana, itsensä ohjaaminen.
Se kaikki vie enemmän energiaa kuin ulospäin näkyy.
Ja silti sitä ei useinkaan nähdä.

Se ristiriita on mielestäni raskain osa: halusin, mutta en silti pystynyt. Tiesin mitä pitäisi tehdä, mutta en saanut itseäni liikkeelle. En ymmärtänyt, miksi pienetkin asiat tuntuivat minulle niin suurilta. Vasta myöhemmin ymmärsin, ettei kyse ollut tahdonvoimasta.

ADHD ei ole sitä, ettei ihminen yritä tarpeeksi. Se on tapa, jolla aivot säätelevät tarkkaavuutta, aloitusta ja tekemisen ohjausta. Se näkyy ristiriitana, jota on vaikea selittää: voin haluta tehdä jotain, mutta en silti pääse alkuun. Voin yrittää keskittyä, mutta ajatukset karkaavat. Voin tietää tarkalleen mitä pitäisi tehdä, mutta silti en tee sitä.

Se ei ole valinta. Se on sisäinen kokemus.

Pitkään jaksoin vain pinnistelemällä. Tein enemmän kuin jaksoin, koska vaihtoehtoa ei tuntunut olevan. Vähitellen väsymys alkoi kasvaa, ja lopulta se tarkka ja tunnollinen minä alkoi murentua. Tilalle tuli uupumus, jota en enää pystynyt piilottamaan.

Diagnoosi tuli yhdeksännellä luokalla. Se ei poistanut vaikeuksia, mutta se muutti jotain olennaista: sain selityksen. Ensimmäistä kertaa en ajatellut, että olen vain huono. Ymmärsin, että olin yrittänyt selvitä jostain, mikä oli minulle koko ajan vaikeampaa kuin muille.

Silti ymmärrys ei tehnyt kaikesta helppoa. ADHD on edelleen osa arkeani. Aloittaminen on välillä vaikeaa. Pienet tehtävät voivat kasvaa mielessäni suuriksi. Keskittyminen vaihtelee ääripäästä toiseen: joskus en saa mitään aikaan, joskus uppoudun niin syvälle, että kaikki muu katoaa. Tunteet voivat nousta voimakkaina ja viedä mukanaan ennen kuin ehdin pysähtyä.

Ja ehkä vaikeinta on edelleen sisäinen ääni, joka ei aina ole lempeä.

Kaikesta huolimatta olen oppinut näkemään itseni eri tavalla kuin ennen. En enää ajattele olevani laiska tai riittämätön.

Kamppailen edelleen ADHD:seen liittyvien vaikeuksien kanssa joka päivä. Se näkyy arjessa, jaksamisessa ja siinä, miten paljon energiaa pienetkin asiat vaativat. Ja silti ehkä tärkein asia, jonka olen oppinut, on se määrä työtä, joka ei näy ulospäin, on usein se suurin. ADHD ei näy aina muille, mutta se tuntuu aina sille, jolla se on.

Ja silti täällä ollaan. Edelleen yrittämässä. Edelleen selviytymässä. Ja nyt myös ymmärtämässä itseäni vähän paremmin kuin ennen.