Neuvolassa ei osattu ohjata oikeanlaisen avun piiriin

On niin syyllinen olo. Järjellä tiedän, että monille asioille en olisi voinut tehdä mitään, eikä jossittelusta ole mitään hyötyä. Monet asiat ovat selkiytyneet vasta, kun lapsi on oppinut kunnolla sanallistamaan tunteitaan ja olotilojaan. Mutta en mahda tälle syyllisyydelle mitään.

Miksi en ole tajunnut hakea apua aiemmin? Miksi olen odottanut, että ”se tästä helpottaa, omalla painollaan”? Miksi olen pelännyt myöntää, että lapsemme tarvitsee ammattiapua. Miksi olen vetänyt oman jaksamiseni aivan liian äärirajoille, ja sitten pinnan kiristyessä räjähdellyt lapsille, aivan liian usein ja kohtuuttomasti?

Miksi neuvolassa meitä ei ole osattu ohjata oikeanlaisen avun piiriin? Olen kuitenkin puhunut haasteistamme avoimesti. Miksi lapsen vaikeudet ja yliherkkyydet on laitettu vain tulisen temperamentin piikkiin?

Miksi valvottuani yli 2 vuotta (herättyäni kymmeniä ja kymmeniä kertoja lapsen lyödessä ja potkiessa minua selkään sekä repiessä hiuksiani ja raivotessa keskellä yötä 1,5 tuntia hiki päässä) ja valitettuani väsymystäni meidät neuvottiin vain pitämään unikoulua? Miksei minua uskottu?

Yritin kertoa, miten minulta menee kaikki energia, kun yritän löytää ruokia, joita lapsi suostuisi syömään. Ravintoneuvojan vinkit siitä, miten meidän pitäisi kokeilla kaikkia kivoja maisteluleikkejä lähinnä ahdistivat.

Hyviä päiviä ja kauniita hetkiä, niitäkin on ollut paljon. Kiitollisuutta, onnistumisen kokemuksia, jopa ylpeyttä siitä, että on onnistunut kunnialla hoitamaan haastaviakin tilanteita ilman, että itse menettää malttiaan. Rakastan lastani. Hän on upea, poikkeuksellinen, kaunis, herkkä – ja voimakastahtoinen. Hän uskaltaa puhua tunteistaan. Niistä synkimmistäkin.

Mutta en olisi koskaan uskonut vajoavani niin alas, kuin kaikkein mustimpina hetkinä. Toivottavasti en ole omalla toiminnallani rikkonut mitään pahasti, pysyvästi. Toivottavasti kaikki tosiaan vielä helpottaa.

Mutta nyt tiedän: ilman apua emme pärjää.