Outo elämäni

Olen seitsenkymppinen. Jäin eläkkeelle 1990-luvulla terveydellisistä syistä. Silloin pelkäsin joutumista laitokseen.

Minulla oli perhe, lapsia ja rauhallinen puoliso. Perhe hajosi, kun jossain vaiheessa aloin juoda koska minusta tuli sosiaalinen ja rohkea ja luulin saavani yhteisöön kuulumista? Jestas mitä yhteisöllisyyttä! Kaipasin ihmisiä, mutta olin epäsosiaalinen ja outo. Ulkopuolinen.

Olin työelämässä, ja kollegat hoksasivat nopeasti erilaisuuteni. Olivat ilkeitä ja sain luilleni joskus raa’asti. Vaihdoin ammattia, jota olin hautonut vuosia.

Muistan nyt hyvin millainen olin lapsena. Erilainen. Hiljattain soitin ikääntyneelle opelle. Hän muisti minut  vuosikymmenien takaa tummana ja herkkänä poikana. Olin yleensä huippuoppilas, mutta vähän huolimaton. Luin kirjat heti, eikä niitä tarvinnut avata talvella. Ainekirjoitus oli vaikeaa. En osannut kirjoittaa omista kokemuksistani, vaan pyrin matkimaan lehtiartikkeleita. Toisten jo luomia. Tykkäsin maantiedosta ja liikunnasta. Urheilutieto oli kai se ekko. Olin pikkuvanha ja minua pidettiin etevänä. Urheiluselostuksia kuunnellessani olin ekstaasissa. Ammattikoulussa en enää koettanut olla paras. Olin vai joukon jatkona, ei huonoinkaan mutta. Kuten myöhemminkin, olin vain olemassa. Minä elin. Sain palautetta kyllähän sinun pitäisi… Eikö päässä pyöri… huvittuneisuutta ja ilkeyttä. joskus jotain jäi kytemään… yleensä vaan jatkoin elämistä… Ei se kantanut.

Tein pienellä kotitilalla töitä. Kynnin ja niitin ja ruokin eläimiä ja tein metsätöitä. En kuitenkaan hallinnut ja osannut niistä paljonkaan. En ollut oppinut, olisi pitänyt olla omatoiminen, hoksaava. Sellaista lasta rakastettiin. Pelon toi perheeseen sairas isä. Teki minusta aran. Sylkäisi lattialle ja sanoi että minusta ei tule miestä milloinkaan. Piti olla hiljaa, ei saanut tulla pöytään. Opiskelin nurkassa heidän repliikkejään.

Menin inttiin. Siellä kiusattiin… ja nolattiin. Etenin siellä ja täysin vahingossa. Ehkä olemuksen perusteella. Palikkatestit oli helppoja. Häpesin siellä itseäni. Nyt vielä enemmän.
Impulsiivisuutta. Ulkopuolisuutta. Yritin. En osannut, vaikka luulin osaavani. En osannut ajatella enkä käsitellä tietoa. Matkin niin kuin usein nytkin. Häpeän sitäkin. Olin paljon hiljaa, mutta sitten taas impulsiivinen. Oli paha olla. Ja olin nätti. Tein virheitä.

Lähdin koulutukseen. Kaverit näkivät erilaisuuteni mutta itse en huomannut, että he huomasivat. Joskus vastasin heille selvään asiaan jotain ihan kummallista. Olivat ymmällä ja jättivät minut rauhaan. Joskus tuijottivat hiljaa ja käänsivät sitten katseen. Työelämässä parin vuoden jälkeen romahdin katsellessani kamujen keskustelua. Aloin täristä ahdistuksessa, kun tajusin että en ole mukana keskustelussa. Menin miekkariin ja sain beetasalpaajia. Töissä kädet tärisi ja katsekin haritti. Yöunetkin loppui. Vaimo huolestui mutta ei myöhemmin kysellyt mitään. Pidin tuskani sisälläni. Vapaalla touhusin lasten kanssa. Rakastin heitä todella. Olimme hiljainen perhe, jossa ei puhuttu. Olisi ollut hyvä puhua monista asioista.

Kuinka lahjakkaita he olivatkaan. Työkaverit. Nuoria ihmisiä, jotka osaavat.

Miekkarista en koe saaneeni muuta apua kuin reseptit. Söin lääkettä, joka tylsistytti iltaisin ihan zombiksi. Lääkäriä näin harvoin, muutaman minsan kerralla. Puhuin heille tyhmyydestäni, niinhän minusta sanottiin. Se on nykyäänkin minulle niin arka paikka.

Joskus sanoivat että… ole kuin miehet muutkin… pitikö tuonkin aukaista suunsa… ammutaan siihen niskalaukaus!! En osannut puolustautua… En riidellä. Viime tipassa joskus kyllä. Minä en kehittänyt itseäni. Ei kiinnostanut. Tykkäsin liikunnasta ja vain elin. Pelkäsin mennä työpaikalle ja kahvihuoneeseen.

Sitten aloin rakennusalalle. Tykkäsin raa’asta työstä. Ei ollut sosiaalista painetta. Oikeastaan silloin moni juttu oli hyvin. Kova työ. Joku kehui mestariksi. Joku työmyyräksi. Kysyivät tarjouksia jne. Sain huomiota. Ja identiteettiä. Siltä puolelta, kun olisin löytänyt perustan niin olisin ehkä selvinnyt. Mutta Jumala päätti toisin. Päätti murtaa minut uudelleen. Aloin käydä pubissa ja myös vanha koulukaveri joka oli alkoholisoitunut kävi liiviin. Olin mielissäni vanhasta kaverista ja uskoin saaneeni ystävän. Sain avioeron ja pienen huoneen ilman huonekaluja. Itkin koko yön. Sairastelin pitkään ja sitten yritin uudelleen. Hankin uuden perheen mutta en pystynyt normaaleihin suhteisiin heidän kanssaan. Se oli voisi sanoa lähes tuomittu epäonnistumaan. Häpeän sitä. Ymmärrän kyllä nyt mitä he odottivat. Sitä mitä normaalisti elämässä tehdään ja toimitaan. Erottiin. Muutin metsämökkiin… toiseenkin. Menetin lopun omaisuuteni rakennusalan kaupoissa. Ajatusteni tähden. Ette ymmärrä sitä. Syrjäydyin sitten. Aloin kaljoitella. Päivät olivat tyhjiä ja yksinäisiä.

Oli liittynyt erääseen kirkkoyhteisöön. Siellä oli sosiaalisia ja orientoituneita ihmisiä, joten jäin pian pois. Tunsin erilaisuutta. Siitä sain lisää luilleni ei niiltä ihmisiltä vaan Jumalalta. Mutta elämältä hävisi pohja mitäs siihen muuta kuin mäyräkoiria… Näin lapsia kerran vuodessa. Rakastin heitä. Kunpa he näkisivät tämän koko kuvan oikeasti.
Tapasin erään koulukamun, joka oli mukava ja hänen kanssaan visailimme urheilusta. Hän epäili olevansa vähän autistinen. Teki metsätöitä niin kuin minäkin. Ei viihtynyt yhteisöllisissä työpaikoissa. Kiinnostuin ja ajattelin ja vertasin itseäni ja aloin hiukan ymmärtää. Sitten minullekin tuli läppäri ja löysin juttuja. Muutin etelään ja olin aviossa akateemisen naisen kanssa. Tein metsätöitä. Statuksemme ei ollut kohdillaan. En pärjännyt siinä perheessäkään. Silloin kuitenkin huomasin näitä vikoja itsessäni. Mm. se, että vaikka oli aivan vieressä, kun he puhuivat tai puhuttelivat minua niin en kuullut lainkaan. En siis ollut kuullut mitään, vaikka vieressä sanoivat. Ja keskittymiseni, kärryiltä putoaminen ja muu sekavuus. En pysy kärryillä lasten piirretyissä, en nopeissa tv-ohjelmissa tai teatterissa. Häpeän sitä.

Aivot ei pysty käsittelemään informaatiota kuin rauhalliseen tahtiin. Vähän kerrallaan. Jos porukassa on kolme niin se on liikaa. Tulee liikaa informaatiota. Häpeän sitä kun kirkossakin nykyisin missaan usein ison osan puheista koska vilkuilen ja mietin omiani. Minuun sattuu niin että tahtoisin pois tästä maailmasta. En löytänyt paikkaani. Toisaalta kaipaisin normaalia ihmisten seuraa, jossa vaihdetaan ajatuksia ajatellaan puhutaan, toimitaan ja joo, johdetaan. En tahtoisi olla komenneltava. Olen saanut pahan nimen ja jäänyt paljosta vaille.

Olen kihloissa! Upean naisen kanssa, joka on täyttänyt tunteeni vuoden ajan ja suunnittelen vielä avioitumista, vaikka häpeän elämääni. Ja hän ja hänen perheensä ovat kaikki eläväisiä, puheliaita ja ennen kaikkea nopeita. Pelkään että joudun kärsimään paljon. Saanko kuulla tyhmyydestäni ym. Riidelläänkö. Ei jaksaisi. Mutta tarvitsen häntä. Kaikki yhteydet omaan sukuun on katkenneet.

Oireeni näyttävät olevan skitsotypaalinen, ADHD, Asperger, kaksisuuntainen, persoonallisuushäiriöt ja eihän tämä nyt millään riitä. Vaikeata saada apua näihin mutta yritän vielä ennen kuin terveydenhuolto romahtaa. Terapia on mitä on. Olisi hyvä saada konkreettista ohjausta, silloin jo vuosikymmeniä sitten olisi tarvinnut jotain oikein viisasta neuvojaa. Sellaisia ei ole. Sellainen, joka olisi neuvonut että…. älä nyt tuijota…. vaihda nyt huonetta… Lähde nyt kävelylle… ymmärrättehän?