Parempi myöhään
Sain asperger-diagnoosin joitakin vuosia sitten, 48-vuotiaana. Diagnoosi selitti itselleni elämäni varrella kokemiani vaikeuksia, joskaan ei tyhjentävästi. Toisaalta, on hyvä muistaa, että jokaisen oireisto ja kokemukset ovat erilaisia.
Päiväkoti-iässä aloin saada raivokohtauksia, joita tutkittiin kasvatusneuvolassa. Mitään erityistä ei löydetty, mutta eihän tuohon aikaan näitä asioita niin hyvin edes tunnettu. Kotini oli väkivaltainen: sekä äitini että isoveljeni pahoinpitelivät minua. Välissä oli kyllä hyviäkin jaksoja. Luulin väkivallan olevan rangaistuksia, vaikken aina oikein tajunnut, että mistä. Lisäksi äitini langettamat seuraamukset olivat tekoihini ja ikääni nähden kohtuuttomia.
Ala-asteella minua kiusattiin, ja kiusaaminen äityi lopulta väkivaltaiseksi. Joskus tulin välitunnilta naama veressä tai muutoin mukiloituna. Sain koulussakin raivokohtauksia, mikä kaiketi oli kiusaamiseni aihe. Opettajat näkivät kyllä kiusaamiseni, ehkä myös fyysisen väkivallan, mutta eivät puuttuneet siihen juuri mitenkään. Opinnoissani kuitenkin menestyin kohtalaisen hyvin.
Siirryin eri yläasteella kuin kiusaajani, enkä uudessa koulussa joutunut kenenkään hampaisiin. Jotensakin ristiriitaisesti koulumenestykseni parani kiitettäväksi, mutta aloin lintsata. Aikaiset aamut ja pitkät päivät olivat liikaa. En tosin oikein tiedä, miksi en joinakin aamuina lähtenyt kouluun tai miksi lähdin kesken päivän kotiin. Muistan kuitenkin lintsaamiseen liittyvän helpotuksen tunteen.
Aloitin lukion kolme kertaa, ja vasta viimeisellä kerralla myös valmistuin. Pääosan suoritin käymällä koulussa vain kokeissa ja kielten kuunteluharjoituksissa. Keskiarvoni oli korkea, enkä käyttänyt opiskeluun kovin monta tuntia päivittäin. Välillä kävin myös ammattikoulussa, mutta lintsailu jatkui sielläkin, enkä ole kovinkaan käytännöllinen ihminen. Olen hidas töissä ja teen kaikenlaisia lipsahduksia. Ilmeisesti lihaskoordinaationi ei ole kovin hyvä.
Kouluhapuilun välillä menin armeijaan. Väsyin enemmän kuin muut, enkä pärjännyt muutoinkaan. Fyysinen kuntonikaan ei noussut. Keskeytin varusmiespalveluksen ja siirryin sivariin, jonka suoritin jonkinlaisena apuohjaajana koulukodissa. En voi sanoa sielläkään menestyneeni, mutta palveluskin taisi olla liian vaativaa parikymppiselle nuorukaiselle. Väkivallan uhka aiheutti jatkuvaa stressiä, mutta jotenkin sinnittelin palvelukseni loppuun.
Yliopistossa menestyin. Minulla on hyvät arvosanat pääaineestani, eivätkä sivuaineidenkaan arvosanat ole huonoja. Silloinen yliopisto-opiskelu oli vapaata. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, olinko massaluennoilta toisinaan pois. Tällainen vapaus sopi minulle. Tein boksissani ahkerasti töitä, ja olin vuosikurssini ensimmäinen, joka valmistui maisteriksi.
Työelämä on ollut silkkaa tervanjuontia. Olen tehnyt kaikenlaisia hanttihommista yliopistotutkijan työhön. Päivät tuntuvat käsittämättömän raskailta ja pitkiltä, ja joskus arvelen, että ajantajuni on erilainen kuin muilla. Väsyn ja saan psyko-fyysisiä oireita. Joskus minua on työelämässäkin kiusattu, enkä oikein tiedä, miksi. Nyt olen ollut vuosia sairaslomalla. Uupumus painaa, mutta jaksan jonkin verran harrastaa.
Välillä ajattelen, että saamani diagnoosi on väärä. En oikein tunne olevani asperger, tai minkään tason autisti. Minulta puuttuu monta tyypillistä aspergrer-piirrettä, vaikka toisaalta, jotkut ilmenevät minussa hyvin selvästi. Voimakkaita erityisen mielenkiinnon kohteita minulla on ollut aina, ja kielellinen viestintäni on kuulemma eirkoista. Ja lopulta, diagnoosin teki neuropsykiatri laajojen tutkimusten jälkeen.
Tulevaisuus vaikuttaa pelottavalta. En tunne sopeutuvani työelämään ja väsymys on nykyään jatkuvaa. Lääkärit kuitenkin ovat puhuneet, kuinka masennusoireiluni on helpottanut viime aikoina. Yleisesti ottaen minun on vaikea saada hoitoa. Nytkin minua ollaan sysäämässä takaisin yleisterveydenhuollon potilaaksi. Olen vuosien mittaan ollut erilaisissa ammatillisissa kuntoutuksissa, eivätkä ne ole vaikuttaneet juuri mitenkään. En jaksa enää tehdä ilmaistöitä. Toisaalta, tällainen sairaslomailukin turhauttaa. Minulla olisi vielä vuosia aikaa tehdä jotakin rakentavaa, mutta elämäni valuu hukkaan täällä kotona oleillessa. Välillä syytän itseäni laiskuudesta ja saamattomuudesta, mikä ahdistaa. Toisinaan katson tilanteeni johtuvan oireyhtymästäni ja yhteiskunnallisista oloista, mutta se ei juuri lohduta.