?>

Soittotunnilla

Vien 16-vuotiaan nuoreni jälleen soittotunnille, kuten joka viikko teen. Istun luokkahuoneessa soittotunnin ajan. Kyllä aivan oikein, vien, istun ja odotan teiniäni soittotunnin ajan. Olen läsnä, koska nuori ei itsenäisesti tähän pysty, ei vaikka soittaminen olisi kuinka tärkeää hänelle. ”Äiti, mulla on turvallinen olo, kun olet mukana.” Sanoo masentunut, ahdistunut, yksinäinenkin, vahvasti Asperger-piirteinen, ADD-diagnoosilla maustettu rakas lapseni. Ja silloinhan äiti on, läsnä.

Näillä uuden opettajan soittotunneilla olemme käyneet nyt muutaman kerran. Edelliselle oli ongelmana nuoren kieltäytyminen esiintymisistä, sekä hitaampi edistyminen. Kuulen soitonopettajan ehdottavan joululaulun soittoa seuraavaksi, luontevaa toki, näin joulun alla. Kitaransoittoa enemmän kuulen nuoren huokailun. Tiedän jo sanomattakin, ettei laulu ole nuorelle mieleinen. Mietin, mitähän opettaja oikein mahtaa huokailevasta, ehkä tässä vaiheessa jo ryhtinsä menettäneestä, oppilaastaan ajatella? Syvä huokailu jatkuu edelleen ja mietin jo, menenkö väliin ja sanoitan nuoren ajatuksia. Päätän kuitenkin olla menemättä. En joka hetki voi olla nuoren äänenä. Nyt on turvallinen hetki opetella sanomaan itse. Soittotunnin jälkeen nuori valuu autoon, harjoiteltava kappale oli ollut tylsä. Tiesinhän minä sen, vakuutan että seuraavalla kerralla menee taas paremmin ja sanon, että on hyvä harjoitella kaikenlaisia kappaleita, niitä tylsiäkin.

Myöhemmin laitan soitonopettajalle viestiä, kiitosta kun jaksaa nuortani kärsivällisesti opettaa, vaikka joka kerta hän ei järin motivoituneelta näytäkään. Selitän miten huonosti nukuttu yö, motivaatio vain mieluisaan tekemiseen, tässä tapauksessa niiden mieluisten kappaleiden soittaminen, mahdollinen nälkä, koko päivän kuormitus, KAIKKI, vaikuttavat nuoreen, joskus pää vain on täysin tyhjä tai niin täynnä, että jaksamista ei ole edes niihin itselle tärkeisiin ja mukaviin asioihin. Kerron vielä, että soittotunnit ovat nuorelle hyvin tärkeitä, viikon kohokohta. Kerron myös sen, että on enemmän kuin ok harjoitella vain nuoren lempikappaletta, vaikka koko lukuvuoden. Pääasia, että nuori saa nauttia ja soittaa, omaan tahtiinsa, sallivassa ilmapiirissä. Saada positiivisia kokemuksia, sillä on väliä! Olen niin tottunut antamaan ”infopaketteja” lasteni kanssa työskenteleville aikuisille, meillähän toki on myös kaksi muuta nepsydiagnoosin omaavaa koululaista.

Taas on viikko kulunut ja istun kuuntelemassa soittotuntia, kuulen opettajan laittavan YouTubesta nuoren lempibiisin soimaan, samalla selittäen kitaran soinnuista. Kappaleen kuuntelun jälkeen alkaa soiton opettelu. Ilmapiiri on nuorelle selvästi turvallinen ja hyväksyvä, koska kuulen vastavuoroista keskustelua lyhyiden vastausten sijaan. Nuori hymyilee.
Äitinä nielen kyyneleitä, vuosien varrella olen joutunut kasvattamaan ympärilleni niin kovan kuoren, että muutama kyynel on jo kova juttu. Kyyneleitä en vuodata koulun palavereissa, en edes pettymyksestä, vaikka aineenopettajan mielestä nuoren pitää ottaa itseään niskasta kiinni, yrittää enemmän, pakottaa itsensä tekemään, muuten näin haasteiselle nuorelle tämä koulu ei ole oikea paikka. Samalla näen erityisopettajan kasvoille nousevan hymyn, jota yrittää piilottaa. Tekisi mieli kysyä hymyn syytä tältä alansa ammattilaiselta, mutta kysynkin missä nuoren paikka sitten olisi, kumpikaan ei osaa vastata. En jaksa enää jatkaa keskustelua, tuntuu kuin seinälle puhuisi. Seinälle, jonka mielestä nuoren pitää vain yrittää enemmän. Kappas kun en ole itse tätä aiemmin hoksannut! Mietin, onko tämä todella ymmärryksen taso koulussa, lapseni asioista? Voin pahoin, mutta ulos en sitä näytä, vuosien treenaus on tuottanut tulosta.

Soitonopettaja jatkaa kitaransoiton opettamista nuorelleni. Nuorelle, jonka asioissa olen vanhempana, hartiat painavina viettänyt useita unettomia öitä pohtien, yrittänyt saada koulua ymmärtämään, että juuri nämä hiljaiset oppilaat tarvitsevat tukea, paljon enemmän kuin ymmärretäänkään. Resursseja ja oikeaa asennetta sekä tahtotilaa auttaa ja ymmärtää näitä nepsynuoria. Näkymätöntä on vaikea korjata, varsinkin kun oppilas ei ole kovaääninen, eikä häiritse muita. Silloin todella jää näkymättömäksi.

Palataan musiikkiin. Nuori jatkaa soittamista, jutellen muutaman sanan silloin tällöin. Nielen kyyneleitä edelleen, huokaan, olo on niin uskomattoman kevyt ja mieletön rauha valtaa minut. En muista milloin olen viimeksi tuntenut oloni näin rauhalliseksi. Olen niin tottunut olemaan varuillani, tuntosarvet pystyssä, 24/7, jatkuva stressitila aivoissa. Täällä nuori saa olla juuri se, joka on, oma arvokas itsensä.

Mietin miten erilainen nuoreni koulupolku olisi voinut yläkoulussa olla, oikean tahtotilan omaavien aikuisten ja oikeiden resurssien ympäröimänä? No, siihen tuskin vastausta saan, enkä toki tarvitsekaan. Itse olen tehnyt kaikkeni ja tulen aina tekemään, sen tiedän. Jokainen meistä nepsylasten vanhemmista tekee. Tietoa ja taitoa meiltä käveleviltä, itseoppineilta nepsytietosanakirjoilta löytyy niin paljon!

Mutta juuri nyt olen onnellinen ja kiitollinen juuri tästä hetkestä ja tästä uskomattoman kevyestä olosta! Soitonopettajan kaltaisia ihmisiä meidän nepsynuoremme elämäänsä ansaitsevat!

Kerro oma tarinasi

Haluaisitko oman, lapsesi tai perheesi tarinan esiin?

info@naenepsy.fi