”Te ette ymmärrä minua”

 

Meillä on lapsi, 11-vuotias. Lapsella on ollut vaikeuksia mennä kouluun, koska koulumaailma ahdistaa. Ensimmäisenä koulupäivänä hän käveli takaisin autoon – ulkona oli liikaa ihmisiä ja meteliä. Koko lukukauden aikana lapsi on ollut koulussa alle kymmenen päivää. Tänä aikana opettaja tai edes koulunjohtaja ei ole ollut yhteydessä meihin. Kukaan ei kysynyt, miksi lapsi ei ole koulussa, eikä kukaan yrittänyt tarjota apua. Ainoastaan opettaja lähetti läksyt Chromen kautta.

Apuja haettiin ensin perheneuvolasta, sitten sosiaalipuolelta, ja lopulta mukaan tuli lastensuojelu. Loputtomien vaikeuksien jälkeen lapselle saatiin diagnoosi: määrittämätön lapsuuden tunnehäiriö. Siihen sisältyivät eroahdistus vanhemmista, omaehtoisuus suhteessa aikuisiin, koulunkäyntivaikeudet, vetäytyneisyys ja mahdolliset neuropsykiatriset piirteet.

Mutta meneekö tämä oikein? Hoidetaanko eroahdistus- ja nepsylasta huostaanotolla ja sijoittamalla lapsi kauas omasta, turvallisesta perheestä? Onko se lapsen etu, hyötyykö perhe siitä? Meillä ei ole juotu alkoholia yli 13 vuoteen. Lapsella on hyvä ja rakastava koti. Ongelmat liittyvät vain ja ainoastaan koulunkäyntiin, joka aiheuttaa ahdistusta. Lapsi ei kestä meteliä eikä suuria ihmisjoukkoja.

Lastensuojelu ei halunnut etsiä enää vaihtoehtoja, kuten pienryhmää. Lapselle ei koskaan tarjottu oppimisen tukea tai oikeanlaista tutkimusta. Hänet lähetettiin psykiatriselle osastolle. Mutta hän ei pystynyt olemaan siellä – ahdistus nousi yli ymmärryksen.

Siitä osastosta… Alussa vakuuteltiin, että kyllä he osaavat kaikenlaisten lasten kanssa toimia, että he ovat ammattilaisia. Mutta lapsen aika siellä meni pääosin peiton alla, seinään päin kääntyneenä – kuin piilossa pahalta maailmalta.

Eräällä iltavierailulla lapsi kietoutui äitiinsä kiinni, hysteerisesti itkien, eikä halunnut päästää irti. Kysyimme hoitajilta, miten tällaisessa tilanteessa tulisi toimia. Vastaus oli: ”Kutsutaan vartijat.” Tilanne johti tiukkasanaiseen keskusteluun käytävällä hoitajien ja vartijoiden kanssa.

Toisella kerralla lapsi ei suostunut syömään. Hänelle oli luvattu ennen seuraavaa vierailua mahdollisuus käydä pikaruokapaikassa, mutta tämä peruttiin, koska viikko ei ollut ”mennyt hyvin”. Lapsi ei ymmärtänyt, miksi lupaus peruttiin, ja toisti itkuisena: ”Ne lupasi.” Ja niin he olivat. Vastaus tilanteeseen oli: ”Kyllä nälkä opettaa.” Tämäkin vaati keskustelua – eihän tällaisia asioita pitäisi enää tänä päivänä sanoa.

Syömättömyyteen liittyi myös toinen tärkeä syy. Lapsi kertoi, että toinen lapsi oli ottanut leikkeleitä sormin, vaikka pöydässä oli haarukka. Hän ei sen jälkeen halunnut syödä. Asia oli hänelle iso – mutta aikuisille pieni. Hoitajien mukaan ”ei ehditä joka paikkaa valvoa”. Mutta nepsy-lapselle tällainen voi olla ylittämätön este. Tämä lapsi ei koske edes kaupassa mihinkään: ei koriin, ei kärryyn, ei tuotteisiin – ei edes rahoihin.

Ja sitten kännykkä. Lapselle annettiin aluksi pitää puhelin, joka oli hänelle tärkeä turva. Hän kantaa sitä hupparinsa etutaskussa, ei käytä sitä, mutta se tuo turvaa. Myöhemmin puhelin kuitenkin otettiin pois – ilman, että lapsi ymmärsi miksi, kun alussa se oli sallittu. Lapsi ei suostunut luopumaan siitä, ja lopulta soitettiin, että tulkaa hakemaan hänet kotiin. Siihen osastojakso päättyi.

Palaverissa meille kerrottiin, että lapsi oli ollut ”hankalin” koko osaston historian aikana. Vika nähtiin lapsessa – ja meissä vanhemmissa. Henkilökunta ei ottanut vastuuta eikä kuunnellut. He yrittivät vain saada lapsen tottelemaan päiväohjelmaa pilkulleen. Mutta lapsi ei saanut tilaa olla oma itsensä. Ei tullut kohdatuksi – ei ymmärretyksi.

Koko perhe alkoi elää täydessä paniikissa. Näimme, ettei kyse ole enää vain lastensuojelusta, vaan jostain suuremmasta — jopa taloudellisesti ohjatusta toiminnasta. Tiedämme, että huostaanotto on iso bisnes. Laitoksissa lapsilta vaaditaan paljon työtä, joka naamioidaan ”toiminnalliseksi terapiaksi”.

Yksityinen paikka, johon lasta oltiin viemässä, sijaitsee vanhalla maatilalla. Yhden sijoitetun lapsen laitoshoito kustantaa keskimäärin 100 000 euroa vuodessa. Lasten kokemukset sieltä ovat järkyttäviä. Paikkaa on kutsuttu vankilaksi. Eräs lapsi on kertonut jopa väkivallasta ja hyväksikäytöstä.

Näitä laitoksia on Suomessa monia. Meidän lapsen tapauksessa viranomaisilla alkoi olla kiire – hän täyttää pian 12 vuotta ja voi silloin itse ilmaista mielipiteensä. Vanhempien kuuleminen järjestettiin juuri ennen tätä syntymäpäivää. Sattumaa?

Lastensuojelun mielestä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin huostaanotto. Lapsi, joka on pelokas ja herkkä, lähetettäisiin paikkaan, jossa hän ei pysty olemaan. Paikkaan, jossa hän voisi henkisesti murtua.

Tämäpä tässä hassua onkin. Meidän lapsen terveys tai kehitys on kuulemma vakavasti vaarantunut. Meillä on ollut haasteita — esimerkiksi hammaslääkärissä käynnit, joita lapsi pelkää. Mutta eikö moni lapsi pelkää hammaslääkäriä?

Lapsi on myös usein sairaana, eikä silloin voi mennä vastaanotolle. Silti lastensuojeluilmoitus tehtiin hammaslääkärin toimesta. Koululääkäri puolestaan teki ilmoituksen, kun lapsi ei osannut ajaa polkupyörällä ja oli laastaroinut itseään atopian takia. Yhtäkkiä syntyi huoli motorisista taidoista ja ihonhoidosta.

Fyssarilla kuitenkin todettiin, ettei ole mitään huolestuttavaa. Atopiaan on kokeiltu monia voiteita — jos ne eivät auta, niin eivät auta.

Entä koulumenestys? Lapsi jäi luokalle, mutta tuskin on ainoa lapsi Suomessa, jolle niin on käynyt. Edellisessä koulussa pyydettiin vaikeampia englannin tehtäviä, koska lapsi turhautui liian helppoihin. Niitä ei koskaan saatu. Uudessa koulussa ne saatiin heti – lapsi teki 7.–8. luokan tehtäviä ongelmitta.

Missä kohtaa lapsen kehitys on siis vaarantunut?

Avohuollon tukitoimia oli kaksi. Kun pyydettiin toisenlaista tukea, vastaus oli: ”Ei kuulu lastensuojelun piiriin.” Jos tarjotut tuet eivät riitä, niin se on peruste huostaanotolle.

Miten tämä voi olla lapsen edun mukaista? Meillä ei juoda, ei käytetä huumeita, ei lyödä ketään. Lapsi saa rakkautta ja huolenpitoa. Miksi hänet halutaan viedä paikkaan, jossa ei kykene olemaan?

Kun koululta ja lastensuojelulta kysyttiin tukitoimia, vastaus oli: ”Eihän lapsi ole ollut koulussa.” Mutta miksi ei ole? Koska joka aamu yritettiin, väsyksiin asti. Koska lapsi pelkäsi. Ja kun kysyttiin voisiko tutkimuksia tehdä kevyemmin, vastaus oli aina: ”Osasto.” Ihan kuin osasto olisi ollut ansa.

Tilanne meni niin pahaksi, että meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin muuttaa. Entinen kunta oli meille liian vaikea, liian vihamielinen. Muutimme uuteen kuntaan, meille entuudestaan tuttuun paikkaan.

Ja täällä asiat alkoivat muuttua. Uusi koulu otti lapsen uskomattoman hienosti vastaan. Tapasimme opettajan ja erityisopettajan rauhallisessa tilassa kirjastolla. Sovimme, että kevät edetään pienin askelin, jotta lapsi saisi positiivisia kokemuksia koulusta ja ihmisistä siellä.

Silti myös täällä paikalliset lastensuojeluviranomaiset vaikuttavat olevan vanhan kunnan vaikutuksen alaisia. He kyselivät: ”Onko lapsi jo luokassa?” ”Meneekö hän jo muiden mukana kouluun?” Yritin selittää, miten nepsy-lapsen kanssa toimitaan. Mutta edelleen kysymykset alkoivat väärästä päästä.

Kysyimme perusteita huostaanotolle. Entisessä kunnassa vastaus oli ympäripyöreä: ”huoli kehityksestä.” Uudessa kunnassa luettiin lapsen papereita ja todettiin: ”Kai siihen perusteita on.” Miksi on niin vaikeaa saada oikeanlaista apua? Miksi ei tarjottu pienryhmää, miksi ei oikeaa tukea koulunkäyntiin?

Lapselle on diagnosoitu nepsy-oireita, ahdistusta, masennusta, eroahdistusta ja autistisia piirteitä. Silti ei tarpeeksi, koska osastolla ei saatu kunnolla tutkittua — koska lapsi ei kestänyt siellä olla. Ja se on nyt lapsen vika.

Uskomme, että vanhan kunnan lastensuojelu on puhunut uuden kunnan viranomaiset puolelleen. Kumpikin keskittyi vain negatiivisiin puoliin. He painottavat huolta lapsen tulevaisuudesta ja kiirettä saada hänet ”ruotuun”. Mutta meidän lapsi on ihana. Hän ansaitsee tulla kuulluksi.

Hän tarvitsee oikeanlaisen polun jaksaakseen. Ei hän voi itselleen mitään. Ja niin kuin hän itse sanoi tarkoittaen ammattilaisia:
”Te ette ymmärrä minua.”